Toimituksen suosikkipelit 2011: Janne
Vuosi lähestyy loppuaan ja niin Domen toimitus kuin lukijatkin pohtivat ja palkitsevat vuoden suosikkipelejään. Ennen kuin pureudumme toimituksen suosikkivalintoihin ja lukijoiden vuoden peliin, liikumme henkilökohtaisemmalla linjalla. Kullekin toimituksen jäsenelle esitettiin yksinkertainen kysymys: mitkä olivat vuoden 2011 suosikkipelisi?
Kriteerit olivat mitä yksinkertaisimmat: jos se ilmestyi vuonna 2011 ja sitä pystyi pelaamaan — oli alusta sitten PC, konsoli, kännykkä tai vaikka lautapeli — se kelpasi listalle. Ensimmäisenä äänessä on Janne.
Listaa hetken aikaa kasailtuani huomasin, että kymmenen pelin valinta yhdeltä vuodelta on aika vaikeaa. On kohtaisen helppo sanoa, että aidosti loistavia pelejä siis varsinaisia –vuoden peli- kandidaatteja, ei ilmesty lähellekään kuukauden välein. Ei ainakaan, jos annetaan lupa suhtautua peleihin täysin subjektiivisesti huomioiden pelien teemat ja genret sekä omat mieltymykset.
Toisaalta taas valitessa listalle sitä yhdeksättä ja kymmenettä peliä oli todella vaikeaa saada itselle perusteltua, miksi ne olivat ratkaisevasti sitä ensimmäistä listalta tippujaa parempia. Luomisen tuska oli suuri, mutta lopputuloksena syntynyt lista on mielestäni hyvä, ja sen takana seison.
Battlefield 3 (PC, PS3, Xbox 360)
Minulle henkilökohtaisesti vuoden peli on Battlefield 3. Se on tällä hetkellä markkinoiden kaunein, modernein ja monipuolisin objective-pohjaiseen pelaamiseen perustuva FPS.
Neljä kaveria TeamSpeakiin, jossa sovitaan mitä tehdään. Kaksi insinööriä tuhoaa Javelineilla vihollisen tankin ja helikopterin ryhmän tiedustelijan auttaessa työtä SOFLAM-maalinosoituslaitteella. Ryhmän jääkäri suojelee arvokasta työtä tekeviä insinöörejä jalkaväen uhalta ja jakaa ryhmälle ensiapua. Kaikki tämä tapahtuu M-COM -pisteen tuloväylällä ja huonosti organisoitu vihollinen ei koskaan onnistu räjäyttämään ryhmän suojelemaa pistettä. Kierroksen päätyttyä ja pelin jakaessa ryhmälle Ace Squad -mitaleja, tuntuu kohtalaisen hyvältä tokaista kavereille, että tämä oli meiltä hyvä peli.
Kyllä tuo edellä kuvattu skenaario on niin monella tapaa videopelaamista parhaimmillaan. Vielä kun se kaikki tapahtuu audiovisuaalisesti koko markkinoiden mykistävimmässä ympäristössä, kiitos ruotsinpoikien PakkasenPurema 2 -pelimoottorin. Unreal Engine? CryEngine? Neverheard. Kaiken tämän hyvän lisäksi DICE näytti vielä kuluttajia yleensä koomisilla kahden tunnin DLC:eillä rahastaville kilpailijoille Back To Karkand -lisäsisällöllään, mistä kana pissii kun luodaan kunnollisia DLC-paketteja. Neljä karttaa, 10 asetta, neljä ajoneuvoa, yksi uusi pelimuoto ja hirveä määrä oheiskilkettä. On se hämmentävää, että tällaista voi EA:n alaiselta pelitalolta vielä nähdä.
Deus Ex: Human Revolution (PC, PS3, Xbox 360)
Se ei ole salaisuus, että mielestäni kaikkien aikojen paras videopeli on Deus Ex. Se sarjan ensimmäinen osa, nimittäin. Olen suuri yksinpelaamisen ystävä, sillä luonteenlaatuni mahdollistaa todellisen rentoutumisen ja vapaan tekemisen vain yksinpelien puolella, kun ei ole huolta siitä, miten joukkueeni pärjää, tai miten minä pärjään kavereihini nähden. Deus Ex oli aikanaan omituisen täydellinen kombinaatio juuri niitä asioita, mistä minä populaarikulttuurissa pidän. Se tarjoili scifiä, salaliittoja, haarautuvaa juonta, tarinavetoisuutta, FPS:ää, RPG:tä, dystooppista tulevaisuutta yms. kuin tarjottimella makujeni mukaan räätälöitynä kokonaisuutena.
Ja Human Revolutionin myötä Deus Ex sai vihdoin arvoisensa jatko-osan. Monilla osa-alueilla Human Revolution jää toki edeltäjänsä varjoon, mutta on myös alueita, joilla Jensenin mekaanisen sormen päät hipovat jo peliteollisuuden huippua. Esimerkiksi Human Revolutionin maailma on mielestäni paras koskaan videopeliin luotu ympäristö. Näkemys yhteiskunnasta, globaalien valtasuhteiden muutoksesta, muista toimijoista ja transhumanismin aiheuttamista jännitteistä on älyttömän hyvä. Myös pelimaailman taiteellinen ulkoasu on omaa luokkaansa – joskin pelintekijöiden visiota on rajoittanut harmillisen paljon antiikkinen pelimoottori. Surkeaa on, kun pelimoottorin asettamien teknisten rajoitusten vuoksi joudutaan tekemään taustatarinaan pieni Jensenin asunnon huonekaluihin liittyvä ylimääräinen koukku.
The Elder Scrolls V: Skyrim (PC, PS3, Xbox 360)
Kuulun siihen nuorten vihaisten miesten porukkaan, joka ei oikein tykännyt Oblivionista eikä Fallout 3:sta. Tämä tykkäämättömyys taas oli sisälläni kehittynyt jo varsinaiseksi välinpitämättömyydeksi koko Bethesda Softworksia kohtaan.
Sitten tuli Skyrim. En edes hankkinut sitä aivan ensimmäisten joukossa, mutta kun kollegat pelin testasivat ja lähes poikkeuksetta kehuivat, niin olihan se pakko kokeilla. Olin kuin ällikällä lyöty: Skyrim osoittautui virkistäväksi roolipeliksi jossa on koukkuja, syvyyttä ja hieman hämmentävä raikas tuulahdus koko genreen. Eikä se raikas tuuli johdu pelkästään Skyrimin maantieteellisestä sijainnista, vaikka vakavammin ottaen varmaan tuntuu myös ihan mukavalta saada fantasioida pitkin lumisia tundria niiden aika hyvin kaluttujen Ikikesän rehevien lehtojen sijasta.
Yksinkertaisesti on näin 60 pelitunnin jälkeen pakko todeta, että Skyrim on vuoden roolipeli. Eikä nyt puhuta edes vuodesta, jolloin ei olisi ollut kilpailua. Dragon Age 2 ja The Witcher 2 näin kärkeen mainitakseni ovat myös vuoden 2011 pelejä, muistakaa se.
World of Tanks (PC)
Rumahan se on kuin mikä. Ja kankea. Mutta niin ovat oikeat tankitkin. Välillä se on jopa ärsyttävä, kun tankki jää kiinni täysin ylitsepääsemättömään rampin kulmaan vain siksi, että maaston tekstuuri vaihtui nurmikosta kallioksi. Mutta silti.
Kyllä meikäläisessä ainakin asuu sisällä pieni Erämaan kettu, sotamarsalkka, joka haluaa johdattaa Panther II:nsa kirottujen neuvostovaunujen selustaan ja antaa paukkua. World of Tanks on vuoden paras freemium, samalla kun se on yksi markkinoiden vähiten MMO-ominaisuuksia sisältävä MMO-peli. Mutta ennen kaikkea, se on sopivan hidastempoinen peli ollakseen kerrankin ensimmäisestä persoonasta kuvattu peli, jota ei ratkaista reflekseillä ja reaktionopeudella. On se kumma, miten suuria täyttymyksiä voi peli tarjota jo silloin, kun koko kierroksen aikana ei tuhoa yhtään vastustajan vaunua, mutta selviää hengissä itseään isompien jaloissa.
Batman Arkham City (PC, PS3, Xbox 360)
Arkham City jatkaa siitä, mihin Arkham Asylum jäi. Innovatiivinen taistelusysteemi, joka ei palkitse nappuloiden rämpyttämisestä vaan itsehillinnästä ja ajoituksesta on mukava poikkeus tällä niin kutsutulla ADHD-aikakaudella. Mieltä hivelevä kontrolliskeema yhdistettynä tyylikkäisiin animaatioihin ja monenlaisiin taistelullisiin haasteisiin varmistaa runsaan henkisen itsensäruoskinnan aina väärän painalluksen kohdalla.
Kauas on tultu niiltä ajoilta, kun lisenssipelit olivat käytännössä varmasti täyttä tuubaa. Arkham City on ainakin minun mielestäni vuoden paras kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu beat ’em up. Batman -lisenssiä on käytetty erittäin hyvällä maulla ja Batmanista on haluttu esittää, kenties hieman Dark Knight -elokuvien tapaan, synkempi ja raadollisempi, ehkä jopa realistisempi puoli. Arkham City on pervo, synkkä, ahdistava ja skitsofreeninen, mutta juuri niin, että pelaaja ei tunne oloaan pahaksi. Tämä on oikea Batman, eikä se Batman & Robinin ja muiden 90-luvun menestyselokuvien satuhahmo.
Kaupunginrakentelu on itselleni hiukan erikoinen genre. Joskus kun maailmaa katseltiin Windows 95:n ja 98:n läpi, tuli tämän genren edustajia nakuteltua enemmänkin. Oli Caesaria, Pharaohia, Sim Cityjä (2000, 3000) ja läheltä liippaavat Theme- ja Tycoon-pelit elivät elinkaartensa huippua. Sitten se vaan jotenkin jäi. Pelit olivat vuosi vuodelta hieman keskinkertaisempia ja niiden julkaisutahti hiipui. Lopulta monet sarjat kuolivat, osa vajosi tosi huonoiksi ja loput siirrettiin käsikonsoleille ja mitä erikoisemmille alustoille Wii:stä ja DS:stä alkaen.
Tropicot ovat olleet ihan kivoja pelejä kurkata, samoin kuin Anno-sarja jo ennen 2070:äkin. Kuitenkin vasta Anno 2070 oli itselle se peli, joka räjäytti pankin. Ensimmäistä kertaa hyvä kaupunkinaksu vuosiin, tai oikeastaan lähes vuosikymmeneen! Anno 2070 on erikoinen lähestyttävä, alkuun peli voi näyttää kultavuosien tekeleitä yksinkertaisemmalta rahtilaivasimulaattorilta jossa tavara siirtyy varastoista tuotantolaitoksiin teleportilla, mutta kun peliin uhraa tunteja, sen todellinen syvyys aukeaa. Lisäksi pelissä käsitellään miellyttävällä tavalla vakavia teemoja ilmastonmuutoksesta ekologisuuteen ilman, että pelin sanoma tuntuu paatokselta. Ekologinen tie ei ole ainoa tie voittoon. Eikä edes se helpoin.
Jos minulta kysytään, se mielenkiintoisin ajanjakso maailman sotaisassa historiassa on feodaalinen Japani. Ja mikäs sen parempaa, kuin astua daimyon saappaisiin ja ottaa nousevan auringon maan herruudesta taistelevan klaanin herrat omiin käsiin? Total War -sarja ehti pitkään heilua Euroopan historiallisilla sotatantereilla, ja sen myötä jäi itselleni pelisarjaksi, joka ei ihan täysin kutitellut omia mielenkiintoreseptorejani. Mahdollisuus ohjastaa samuraiarmeijoita ja lähetellä ninjoja vihollisen muurien yli sai kuitenkin minut hankkimaan tämän tuoreimman Totaalisen Sodankäynnin välittömästi sen julkaisussa.
Shogun 2 on todella hyvällä maulla tehty peli. Sen käyttöliittymä ja musiikki huokuvat sitä historiallista japanilaista kulttuuria, millä ei ole mitään tekemistä nykyajan kawaii-touhun kanssa. Visuaalisesti Shogun 2 on loistava ja sen taistelumekanismi nyt vaan on niin mahtava. Taas kerran saa pelata RTS:ää, missä nopeus, ulkoa opetellut rakennusjärjestykset ja mikromanagerointi eivät ratkaise asioita, vaan oikeasti strategiset ja taktiset päätökset sekä ennen taistelua suoritettava taisteluun valmistautuminen ovat avaimet voittoon.
Yleisesti ottaen en ole mikään indie-pelien suurin ystävä. Välillä tuntuu, kuin niille olisi tapana antaa anteeksi niiden puutteita vain sen takia, että ne on tuotettu pienemmillä resursseilla. Itselleni pelaajana sillä, mistä olosuhteista ja lähtökohdista peli syntyy, ei lopulta ole kovinkaan paljoa merkitystä.
Mutta, kyllä minä indie-peliäkin arvostan, kun syytä on. Ja Limbon kohdalla niin todella on. Erittäin omalaatuisella taidetyylillä koristeltu peli onnistuu jollain ihmeen ilveellä kertomaan jännittävän painajaismaisen tarinan käyttämättä sanaakaan puhetta tai tekstiä. Peli alkaakin täysin selittelemättä, mutta silti se onnistuu luomaan tunnelman, jonka vertaista saa isomman budjetinkin peleistä hakea. Ei se suoranaisesti pelottava ole, mutta johonkin alkukantaiseen muistoon omista lapsuuden aikaisista painajaisista tämä peli vaan vetoaa.
Minecraft (Android, iOS, PC)
Edessäni aukeaa lähes loputon maailma. Kädessäni ei ole työkaluja, mutta päätän kaataa puun paljain käsin, jotta voin rakentaa itselleni puisen lapion. Lapiolla kaivan maata, kunnes saan rakennettua itselleni suojan yötä varten. Yö pimenee, ja ne tulevat.
Kuulostaa taivaallisen hyvältä. Eikä tuo ole silti edes se pelin kantava idea. Todellisuudessa Minecraftin tarkoitus on koetella ihmismielen luovuuden rajoja. Sen tarkoitus on päästää raavaat miehet leikkimään legoilla, rajanaan vain 128 palikan korkeudessa oleva taivas. Pelaaja saa samaan aikaan olla sekä urhea luolastojen tutkija, tomera miekkamies että oranssikypäräinen legoinsinööri. Toisaalta peliä vaivaavat tekemisen toistavuus ja tavoitteellisuuden lähes täydellinen poissaolo.
Crysis 2 ei ole ehkä kandidaatti minkään kategorian vuoden peliksi. Toisaalta Crysis 2 tarjosi mainiota scifiräiskintää mukavalla ulkoasulla ja ihan nautittavalla tunnelmalla. Niin kutsuttu gunplay, eli räiskinnän sujuvuus, on aivan kilpailullisten FPS-pelien tuntumassa, joskin selvän hajuraon päässä. Nanopuvun ominaisuudet ja aseiden virittely nostavat Crysiksen myös kaikkein suoraviivaisimpien perusräimeiden yläpuolelle, sillä niiden ansiosta pelissä on mahdollista valita oma pelityyli, ja ratkaista tilanteita muutenkin kuin astumalla tielle, lausumalla ”come get some” ja painamalla liipaisin pohjaan.
Crysis-sarjan räiskintöjä kuvaa minusta ehkä parhaiten termi ”aliarvostettu”. Saattaa olla, että Crysis 1 kärsi sen kuvankauniista ulkoasusta ja se sai tuomion pelinä, joka toimittaa ulkoasua sisällönkin puolesta. Crysis 2:ta taisi painaa enää menneisyyden painolasti; ironisesti poikkeuksellisen kaunis ulkoasu oli historiaa. Niin ainakin pelin julkaisun yhteydessä PC-version tukiessa vain DirectX 9:ää ja tullessa melko suttuisilla konsolitekstuureilla varustettuna.
Mielestäni täysin reilusti käsiteltynä molemmat pelit ovat olleet yksiä julkaisuvuosiensa parhaita yksinpeli-FPS:iä. Ne ovat olleet tyylilajilleen uskollisia, eivätkä ole lähteneet genrefuusioiden tielle. Toisaalta ne eivät ole tyytyneet pelimekaniikan yksinkertaisimpiin variaatioihin, vaan ovat tarjonneet mahdollisuuksia. Ne eivät ole tyytyneet häkellyttävään määrään skriptattuja kohtauksia eivätkä putkessa etenemiseen, ja kaiken tämän päälle niihin on jaksettu kirjoittaa kohtalaisen kiehtovat scifitarinat.
Siinä Jannen suosikit. Lisää toimituksen suosikkipelejä jo tänään illemmalla!
