Steel Battalion: Heavy Armor (Xbox 360)

28.07.2012 15:00 Juho Anttila

Tekijä: FromSoftware
Julkaisija: Capcom
Testattu: Xbox 360 Kinect
Saatavilla: Xbox 360
Huom: Vaatii Kinect-ohjaimen
Pelaajia: 1, 2-4 yhteistyössä verkossa
Pelin kotisivu:Steel Battalion: Heavy Armor
Arvostelija: Juho Anttila

Steel Battalion on legenda. Pelillisistä ansioista viis, teos muistetaan ennen kaikkea huikeasta erikoisohjaimestaan. Vaan mitä tehdä, kun nykyään kukaan ei tahdo moisesta maksaa? No julkaistaan peli toiselle kalliille erikoisohjaimelle toteutettuna.

Kinect-ohjattu raskas mechisota on konsepti, joka herättää sekä skeptisyyttä että myös toivon pilkahduksen. Tämäkö olisi se Kinectin hardcorepeli? Voisiko se sittenkin toimia, ohjaimen ongelmista huolimatta?

Konseptissa ainakin piisaa munaa vaikka Suomen Kanayrittäjät ry:n jäsenyyteen vaadittava määrä. Pelaaja asetetaan kipparoimaan niin sanottua vertikaalista tankkia, kotoisammin ilmaistuna mechiä, kävelevää panssariajoneuvoa. Ohjaamossa ei olla yksin, vaan mukana on kolme toki tietokoneen ohjaamaa kaveria. Vastassa puolestaan loputon joukko Amerikan mantereen vallanneita kiinalaisia.

Ahtaassa kopissa osuu helposti vikaan

Jos uusi Steel Battalion jotain tekee oikein, niin immersion. En tiedä, voiko alkuperäistä ohjainta ylittää millään tavoin, mutta kovasti peli ainakin yrittää. Ahtaassa kopissa on vipstaakkia jos jonkinlaista, eteen näkee pienestä ikkunasta tai periskoopilla ja seisomaan nousemalla kapteeni kurkistaa ulos luukusta. Kiikariakin käytetään kuin oikeasti, nostamalla se toisella kädellä silmien eteen.

Viisas päätös on Xboxin ohjaimen käyttäminen tärkeimpiin toimintoihin. Mechin ohjastaminen Kinectillä olisi melko suurella varmuudella totaalikatastrofi. Siksi sellaiset tärkeämmät toiminnot, kuten liikkuminen, tähtääminen ja ampuminen on jätetty suosiolla padilla ohjattaviksi.

Kinectillä toteutetaankin sitten kaikki muu. Oli kyse sitten tankin starttaamisesta, ammustyypin vaihtamisesta tai vaikkapa savustetun ohjaamotilan hätätuulettamisesta, tehdään temppu kurottelemalla kohti asianmukaista vipua. Siitä alkavatkin pelin ongelmat, vähemmän yllättäen.

Oppimiskynnys on suhteellisen korkea, ei siksi, että peli olisi lähtökohtaisesti vaikea, vaan siksi, että Kinectillä on jatkuvasti valtavia ongelmia tunnistaa se, mitä vipstaakkia kohti koura kurkottaa. Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että tiukassa taistelutilanteessa asioita pitäisi tehdä usein nopeasti. Silloin harmittaa kovasti, jos vaikkapa katselukulman muuttamisen sijaan komentaja päättääkin sulkea koko ikkunan. Mahtaa siinä kiinalaisia naurattaa, katsellessa paikoillaan möllöttävää mechiä ja kuunnellessa sisältä kaikuvaa kiroilua.

Jotkut verkkotahot ovat tuominneet Steel Battalionin tyystin pelikelvottomaksi. Niin pitkälle ei ole syytä mennä, mutta luvattoman kauan ohjaamossa saa säheltää ennen kuin oikeat liikkeet iskostuvat selkärankaan. Eikä silloinkaan vältytä kaikilta virheliikkeiltä, niiden määrä vain putoaa harjoituksen myötä siedettävälle tasolle.

Kuten immersiosta puhuessani vihjasinkin, jotain kiehtovaa pelimallissa silti on. Kömpelöä, turhauttavaa, raivostuttavaakin, mutta silti ajoittain jopa melkein nautinnollista. Steel Battalionin Kinect-toteutus löytää maalinsa kerta toisensa jälkeen melkein, mutta ei kuitenkaan aivan. Toteutuksessa riittää realisoitumatonta potentiaalia.

Liian pieniä suupaloja

Kontrollien vähemmän yllättävät ongelmat voisi antaa periksi, jos niiden ympärille rakennettu peli olisi tarpeeksi kiehtova. Näin ei kuitenkaan ole. Ensimmäinen tehtävä lupaa vielä paljon. Maihinnousussa on tunnemaa, räjähdykset ja sodan tuntu vievät mukanaan ja skriptattu tapahtuma, jota en tässä viitsi lähteä spoilaamaan, on sekä oivaltava että myös tunnelmaa nostattava.

Muutama kuolema, yritys ja erehdys ja tehtävä on paketissa. Ja pian seuraava, jolla on varsinaista pelattavaa kestoa vain noin minuutin verran. Kaava paljastuu vähitellen eikä se ole kaikin puolin sitä, mitä mechisimulaattorilta olisi voinut odottaa.

Steel Battalionin tehtävät on pilkottu todella lyhyiksi ja rajoittuneiksi pyrähdyksiksi. Pelialue on tyypillisesti todella pieni, joskus jopa klaustrofobisen ahdistava. Taktikointiin tai valintoihin ei juuri anneta mahdollisuutta, vaan kaikki tapahtuu ahtaassa putkessa. Asiaa ei auta myöskään se, että tehtävät on skriptattu sangen tiukasti.

Viholliset ilmestyvät aina samoista paikoista samoilla tavoilla, eivätkä sinällään hauskat erikoistilanteetkaan, esimerkkinä vaikkapa tankin luukusta kranaatin pudottava vihollinen, jaksa tehdä vaikutusta toistuessaan aina samanlaisina. Niin, eikä vihollisilla tunnu olevan kerta kaikkiaan minkäänlaista tekoälyä.

Se syö nimittäin tunnelmaa rotan lailla, kun jalkaväki seisoa pönöttää keskellä toria minnekään liikkumatta, vaikka viereen laskettelisi minkälaisen sarjan kanuunalla. Turha on myöskään odottaa jännittävää kissa ja hiiri -leikkiä vihollistankkien kanssa, kun pirulaiset osaavat hädin tuskin liikkua itsenäisesti.

Tummat hahmot valokuvassa

Liian pieniksi palasiksi pilkotut tehtävät ja luokaton tekoäly ovat suuri sääli, sillä suuremmassa mittakaavassa pelin tarinassa olisi potentiaalia. Ajoittain roisin väkivaltaiset välivideot on tehty taidolla, pelin aikana kuunneltava joukkuetovereiden suunsoitto puolestaan luo onnistuneesti tunnelmaa. Välillä Kinectiä käytetään oivaltavasti pieniin immersiota lisääviin asioihin, kuten vaikkapa siipimiehen kättelemiseen voitokkaan taistelun jälkeen.

Tehtäviin on myös haettu uudelleenpelattavuutta oivaltavalla tavalla. Kampanjan aluksi koko pataljoonasta otetaan valokuva. Jos tehtävä ei mene aivan putkeen, joku kavereista tyypillisesti kuolee. Valokuvaan jää vain tyhjä silhuetti ja postilaatikkoon osanottokirje. Tulee sellainen olo, että tehtävän tahtoisi pelata uudelleen paremmin, jotta kaveri saisi säilyttää henkensä.

Joitakin tehtäviä voi myös pelata yhteistyössä verkosta löytyvien kavereiden kanssa. Näissä tehtävissä liikkumavaraa on tyypillisesti hitusen enemmän kuin tiukaksi skriptatuissa putkissa, mutta kovin laajaa leikkikenttää ei käyttöön anneta silloinkaan. Lisäksi pelikavereiden löytäminen on välillä kovin haastavaa.

Steel Battalionin suurin ongelma ei olekaan sinällään epäonnistunut Kinect-ohjaus. Toki peli on kontrolliensa vuoksi turhauttava ja useimmiten väärällä tavalla vaikea. Se kuitenkin yrittää kovasti ja vieläpä sellaisella tavalla, jonka tahtoo melkein antaa anteeksi.

Pelin pahin puute on sen sijaan se, että pääosa ohjausmetodin ympärille rakennetusta pelikokemuksestakin jää raakileeksi. Aivan kuin tekijät eivät tietäisi, kenelle tosi raskaan mechipelin jatko-osa on suunnattu. Nyt käsiin jää kasuaaliräiskinnän ja mechisimulaattorin sekasikiö, jota tuskin olisi hauska pelata edes alkuperäisellä Steel Battalion -ohjaimella.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Lisää aiheesta

Wiikon wanha: Steel Battalion

Steel Battalion olikin eri velmu peli. ”Vertikaalitankkia” ohjattiin neljän ohjaimen järjestelmäll, jossa molemmilla käsille oli omat joystick-paneelinsa, niiden välissä namiskuukkeleilla täytetty ohjainpaneeli, vieressä kaasukahva ja oli jaloillekin polkimia. 40 nappia, kytkintä, sauvoja ja polkimia – kyllä on konsolipeliä ohjaimella siunattu.