Domen toimituksen valinnat 2012, osa 2: mielenkiintoisin, pettymys, paras pahis…
Vuoden lähestyessä loppuaan Domen toimitus palkitsee taas vuoden pelejään, mutta emme tee sitä ihan sen perinteisimmän kaavan mukaan. Ketä muka kiinnostaa tietää, mikä oli meidän mielestämme vuoden paras peli milläkin alustalla? Ei ketään, eikä meitäkään kiinnosta sitä miettiä.
Niinpä käytimme aikamme paremmin ja keksimme hieman mielikuvituksellisempia kategorioita, joissa palkitsimme pelejä. Suomalaisen huumorin perinteiden mukaisesti tarjolla on niin kunniaa kuin pientä piikittelyäkin.
Eilen jaettiin jo jos jonkinlaista palkintoa, tänään loput. Ja ensi viikolla sitten ne vakavammat palkinnot, eli Domen kolme vuoden parasta peliä. Mutta sitä ennen? Pidetään hieman hauskaa.
Vuoden mielenkiintoisin Kickstarter-projekti: Double Fine Adventure
Varasijoilla: Shadowrun Reborn, Elite Dangerous
Kickstarterista muodostui vuoden 2012 aikana merkittävä keino pelien rahoittamiseksi. Double Finen onnistumisen jälkeen yrittäjiä on riittänyt satoja tulosten ollessa vaihtelevampia. Mikä näistä projekteista olikaan kaikkein kiinnostavin?
Pohdimme mielenkiintoisimman Kickstarter-peliprojektin valintaa monesta perspektiivistä. Hienoimmalta vaikuttava peli? Rohkein yritys? Kaikkein parhaat nostalgia-sävärit antava peli? Shadowrun sen takia, että se on Shadowrun, ja Shadowrun on parasta RPG-settiä ikinä? Lopulta tulimme kuitenkin siihen johtopäätökseen, että mielenkiintoisin projekti oli se, joka aloitti koko setin: Double Fine Adventure.
Double Fine Adventure ei toki ollut se ensimmäinen Kickstarter-projekti, eikä edes ensimmäinen Kickstarter-peliprojekti. Mutta kenties kuitenkin se merkityksellisin. Ennen Tim Schaferin tiimin seikkailupeliprojektia harva pelaaja edes tiesi Kickstarterista, saati että olisi käyttänyt sitä.
Kun pelilegenda ja sympaattinen pikkufirma sitten lähtivät keräämään rahaa pelilleen, monen korvat nousivat pystyyn. Pelisaitit kirjoittivat sivukaupalla Schaferin projektista ja rahaa virtasi sisään kuin ovista ja ikkunoista. Alkuperäinen rahoitustavoite täyttyi alle vuorokaudessa, eikä rahoitus tyssännyt ennen kuin kolmen miljoonan taalan rajapyykki oli jäänyt kauas taakse.
Ja kun Schafer oli näyttänyt, että Kickstarterista löytyy rahaa peleillekin, muut ryntäsivät apajille. Pienet indiet, männävuoden retroherkkuja herättelevät tiimit, wanhat peliparrat, jotka eivät jaksa enää vääntää studioiden kanssa ja monet muut yrittäjät seurasivat Double Finen jalanjäljissä. On toki mahdoton sanoa, olisiko Kickstarter-vallankumous alkanut ilman Tim Schaferia ja hänen peliään, mutta tuskin ainakaan tällä aikataululla. Jos ollenkaan.
Mutta ei se mielenkiinto siihen lopu, sillä Double Finen peli on itsessäänkin kiinnostava. Alunperin tarkoituksena oli tehdä pieni iOS-peli ja sen kylkeen dokumentti siitä, miten niitä pelejä tehdäänkään. Kun budjetti räjähti käsiin, myös peli kasvoi täysimittaiseksi seikkailupeliksi ja dokumenttitiimi sai myös rahaa oman produktionsa kasvattamiseksi.
Niinpä käsillä onkin kiinnostava tilaisuus, jonka myötä kaikki halukkaat pääsevät niin sanotusti katsomaan, miten makkaraa tehdään. Seuraamaan pelikehityksen arkea ja ihmettelemään niitä moninaisia ongelmia, joita tiimin pitää voittaa tai joiden rajoitusten kanssa heidän täytyy pystyä elämään, jotta peli saadaan lopulta yleisönsä eteen. Kiehtovaa kamaa, oli sitten indiekehittäjä tai muuten vain pelaaja.
Nämä syyt – toki sekä myös se, että saamme projektin lopputuloksena uuden Tim Schaferin ja Ron Gilbertin suunnitteleman seikkailupelin – nostivat Double Fine Adventuren vuoden mielenkiintoisimmaksi Kickstarter-peliprojektiksi.
Miikka Lehtonen
Vuoden suurin pettymys: Syndicate
Varasijoilla: Hitman Absolution, Resident Evil 6
Vuoden suurin pettymys ei välttämättä tarkoita vuoden huonointa peliä, vaikka sekin on toki mahdollista. Pikemminkin kyse on pelistä, joka ennakkoon lupasi tähdet taivaalta ja lopulta väänsi vain käteen kunnon joulutortun.
Siinä vaiheessa, kun rakastetusta Syndicate-peliklassikosta ilmoitettiin muokattavan ensimmäisen persoonan räiskintäpelikokemusta, harva varmaan odotti lopputuloksen muodostuvan vuoden pettymykseksi. Jotta voisi pettyä, pitäisi peliltä alun perinkin odottaa jotain.
Vähän kerrallaan tihkuneet ennakkotiedot ja esikatselut nostivat kuitenkin vähitellen odotuksia. Erikoisvoimia, roisia väkivaltaa ja dystooppinen tulevaisuus. Muistissa oli vielä sangen onnistunut uusi Deus Ex ja Syndicate vihjaili parhaimmillaan tämän roisimmasta ja väkivaltaisemmasta pikkuveljestä.
Saatiinko vapautta ja valintoja? Tarjoiltiinko pelaajille syvällisiä juonikuvioita ja yllätyskäänteitä? Saiko Syndicaten ostanut rahoilleen vastineeksi aidon kokemuksen kyberneettisesti muokatun tulevaisuuden agentin saappaisiin astumisesta?
Pitkään ei Syndicaten parissa tarvinnut viihtyä huomatakseen, että yksinpelikampanjassa realisoituivat ne pahimmat pelot, joiden vuoksi uusio-Syndicatelta ei alun perinkään olisi pitänyt odottaa yhtään mitään. Lopputuote osoittautui nimittäin tiukkaan skriptatuksi ja kapeaksi putkeksi, jossa ei juuri valintoja tehty ja jonka puitteissa niitä erikoiskykyjäkään ei pysähdytty hyödyntämään tarpeeksi.
Surkean pettymyksen keskellä ainoaksi valopilkuksi jäi pelin moninpeli, jossa niitä uusia ideoita hyödynnettiin kunnolla. Se ei vain riittänyt pelastamaan laimean soolokampanjan pilaamaa pelikokemusta. Syndicaten ainoat todelliset ansiot hautautuivat geneerisen tauhkan alle.
Pettymyksestä tekee vielä karvaamman se, mitä aivan toinen firma teki myöhemmin samana vuonna. ”Ei perinteisille strategiapeleille ole tilausta”, vakuuttivat markkinamiehet, ”kaiken on oltava näyttävää räiskintää”. Sitten tuli Firaxis, löi pöytään XCOM: Enemy Unknownin ja osoitti, että taitavasti modernisoidulle retrollekin on yhä tilausta.
Voi, kun Syndicatenkin tekijöillä olisi ollut rohkeutta tehdä sama.
Juho Anttila
Vuoden iloisin yllätys: The Walking Dead
Varasijoilla: Sleeping Dogs, Dragon’s Dogma
Jos suurin pettymys näytti ennakkoon kiehtovalta peliltä, päinvastainen on nyt totta. Iloisimman yllätyksen voittaa peli, jolta ei ennakkoon odotettu paljon mitään. Tuntematon kehittäjä? Kämäinen käännösversio? Lisenssi rasitteena? Vaiko peräti elokuvapeli? Oli mitä oli, vuoden iloisin yllätys näytti, että rumasta ankanpojastakin voi tulla kaunis joutsen.
Paperilla The Walking Dead vaikutti ennakkoon katastrofin aineksilta. Olihan Telltalen edellinen lisenssipeliyritys ollut viime vuoden karvaimpiin pettymyksiin lukeutunut Jurassic Park, joka pyrki liikaa apinoimaan esikuvaansa ja unohti sen tärkeämmän asian, pelattavuuden.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, myös The Walking Dead oli lisenssinä kärsinyt hieman deflaatiota ennen kuin Telltale pääsi siihen käsiksi. Sarjikset olivat toki täyttä rautaa, ainakin aikanaan, mutta monen mielestä niidenkin tuoreemmat numerot olivat jo hieman kadottaneet otteensa. Ja TV-sarja? No, siinä on hetkensä, mutta kokonaisuutena se toimii hyvänä varoittavana esimerkkinä siitä, miten helposti The Walking Deadin voi ymmärtää väärin.
Mutta voi pirulauta, miten mukava olikaan olla väärässä! Episodipohjaisena julkaistun pelisarjan ensimmäinen osa näytti jo tehokkaasti, että Telltale oli liikkeellä tosimielessä. Kompromisseille naurava ja pelaajan tunteilla leikkivä käsikirjoitus, erinomaisen hyvin pelaajan keskelle kauhuja tunkeva pelattavuus ja yleisesti aivan törkeän hyvin The Walking Deadin ja zombiemaailmanlopun idean tajuava kehitystiimi näyttivät heti kättelyssä kyntensä.
Kun lopputekstit sitten vihdoin pyörivät sen viimeisen episodin jälkeen, kaikille oli selvää, että Telltale ei ollut paitsi osoittanut epäilijöidensä olleen väärässä, vaan myös tehnyt erään vuoden parhaista peleistä. Ja siitä ei yllätys enää iloisemmaksi muutu.
Miikka Lehtonen
Vuoden paras pahis: Handsome Jack (Borderlands 2)
Varasijoilla: Vaas (Far Cry 3), Chrysalid (XCOM: Enemy Unknown)
Harva asia on pelille yhtä tärkeää kuin uskottava ja vihattava pahis. Usein pääasiallisena motivaationa kun on halu päästä tunkemaan saappaansa paskiaisen kurkkuun, jotta se viimein laantuisi. Hyvä käsikirjoitus, kamalat teot tai vain yksinkertaisesti taistelukentän kauhein vastus ovat sellaisia käyntikortteja, joilla tämä palkinto voitetaan.
Vaas oli niin lähellä. Jos olisimme lopettaneet Far Cry 3:n pelaamisen puolivälin tienoilla, hän todennäköisesti olisi voittanut palkinnon. Harva pahis nimittäin onnistui tehtävässään yhtä hyvin kuin paraatiisisaarta terrorisoivien bandiittien ykkösmies. Mutta sitten niin monen muun Far Cry 3:n tarinaelementin tavoin myös tämä kultainen tilaisuus ryssittiin. Pelatkaa itse ja ottakaa selvää, miten.
Ja niin palkinto meni hieman toisen koulukunnan pahikselle, Handsome Jackille. Eilen kyseenalaista kunniaa pokanneen Tiny Tinan tavoin myös Handsome Jack on miljoonaan kertaan nähty juttu: läppää ja herjoja puhelimen välityksellä pelaajalle heittävä pahis, joka on niin pahuksen varma omasta erinomaisuudestaan.
Handsome Jack kuitenkin toimii. Pelin aikana kaveri järjestää pelaajalle ikävän yllätyksen jos toisenkin ja tekee niitä oikeasti pahikselle kuuluvia temppuja, kuten tykistöpommittaa kaupunkeja, murhaa pelaajan kavereita ja yrittää varastaa kunnian tämän onnistumisista itselleen.
Asiaa auttaa myös se, että Handsome Jackin heittämä läppä on pääasiassa hauskaa, tai ainakin toimivaa. Rooliin valittu Dameon Clarke tuntui kanavoivan suorituksessaan kulttisarja Archerissa esiintynyttä H. Jon Benjaminia ja tulos toimi. Jos ette usko, katsokaa vaikka video, kuten sanonta kuuluu.
Miikka Lehtonen
Vuoden paras ääninäyttely: The Walking Dead
Varasijoilla: Mass Effect 3, Spec Ops: The Line
Pelit ovat vielä sangen nuori media, mikä näkyy erityisesti tarinankerronnan saralla. Vaikka pelien parissa koetaan silloin tällöin syvältä riipaisevia ja huikeita tarinoita, noustaan perinteisten medioiden tasolle harvemmin. The Walking Dead -sarjakuvaan perustuva peli on yksi näistä vielä harvinaisista tapauksista.
The Walking Dead nojaa perinteisten pelillisten elementtien sijaan tarinaan, tunteisiin ja valintoihin. Kokemus elää ja kuolee sen mukana, kuinka vahvan tunnesiteen se pystyy luomaan pelaajan ja pelihahmojen välille. Tarvitaan uskottavia, aitoja ihmisiä, eikä moisia voida luoda ilman ensiluokkaista ääninäyttelyä.
Aika käy vähiin, paineet kasvavat, tilanteet kärjistyvät. Ihmiset kokevat hirveitä menetyksiä, mutta myös ajoittaisia ilon hetkiä. Pelaaja vedetään mukaan keskelle kammottavaa apokalyptistä kriisiä ja sen keskellä kärsivien ihmisten tunteita ja ajatuksia.
Perusta luodaan huikealla käsikirjoituksella, mutta ääninäyttelijät herättävät tarinan eloon. The Walking Deadin jokainen hahmo on uskottava, monitahoinen ja tunteva ihminen puutteineen ja vahvuuksineen, tunteineen ja tarpeineen. Yhtä lailla kuin jokainen hahmo on kirjoitettu uskottavaksi, onnistuu jokainen ääninäyttelijä myös omassa osuudessaan.
The Walking Dead ei olisi yksi vuoden parhaista, ellei jopa paras peli ilman näyttelijöiden sieluun saakka ulottuvaa suoritusta. Oli kyse sitten isähahmoa hakevasta Clementine-tytöstä, ristiriitaisesta Kennystä tai vaikkapa tylystä ja tuomitsevasta Larrystä, pelin aikana unohtuu, että kyse on vain käsikirjoitetuista ja näytellyistä hahmoista. Jokainen kohtalo ja käänne koskettaa aidosti.
Telltalen parhaaksi peliksi nouseva The Walking Dead on interaktiivisen tarinankerronnan merkkipaalu, joka nostaa riman uusiin korkeuksiin myös ääninäyttelyn saralla. Se on peli, jota tullaan omalta osaltaan käyttämään argumenttina sen puolesta, että pelit ovat yhtä lailla pätevä tarinankerronnan väline kuin perinteisemmätkin mediat. Iso kiitos tästä kuuluu huippusuoritukseen venyville ääninäyttelijöille.
Juho Anttila
Ja ensi viikolla palkitaan sitten ne oikeasti parhaat pelit!
Muuta vuoden peli -setitystä:
Osallistu myös vuoden pelit -äänestykseen: Vuoden 2012 parhaat pelit -äänestys – nimeä ehdokkaat!
Äänestä vuoden epäonnistujia:Vuoden 2012 suurimmat epäonnistujat
Vuoden pelit:
Toimituksen suosikit:
Toimituksen suosikit 2012: Juho
Toimituksen suosikit 2012: Eric
