Toimittajan puheenvuoro: Pitääkö jokaiseen isoon peliin tunkea endgame ja tolkuttomasti lisäsisältöä?

Endgame-sisältöä löytyy nykyään useista suurista peleistä, ja loppupelistä puhutaan jopa vuosi ennen pelin julkaisua. Endgamen täytyy kuitenkin olla jostain pois, ja sen lisääminen muuttaa väistämättä pelejä, toteaa Tuukka Hämäläinen toimittajan puheenvuorossa.

Tulevasta Marvel’s Avengers -pelistä nähtiin ensimmäinen traileri kesäkuussa E3-messuilla, ja heti kesällä alettiin kuulla lisätietoja myös pelin ”endgamesta”. (Ja ei, tämä ei nyt liity mitenkään Avengers Endgame -leffaan, vaikka Marvelista onkin kysymys.) Pelin tarinasta ja laajuudesta ei tiedetä vielä paljonkaan, mutta se on kyllä tiedossa, että pääpelin jälkeenkin riittää paljon, paljon pelattavaa.

”Endgamella” tarkoitetaan vapaasti ilmaistuna pääpelin jälkeistä sisältöä. Endgame on erityisen tärkeää Destinyn ja The Divisionin kaltaisissa verkkomoninpeleissä, joissa valtaosa pelitunneista voi hyvinkin kertyä päätehtävien läpäisyn jälkeen. Melkein huomaamatta ”loppupeli” on kuitenkin hiipinyt myös Marvel’s Avengersin kaltaisiin peleihin. Kokonaan yksinpeliksi suunnitellussa Middle-earth: Shadow of Warissakin (2017) endgame oli käytännössä oma metapelinsä, joka avautui vasta päätehtävien jälkeen.

Peliuutisia kirjoittaessa tuntuukin, että pelien endgame-sisällöstä puhutaan yhä enemmän ja yhä aikaisemmin. Jo pitkälti ennen pelin julkaisua kehittäjät ovat kovaan ääneen vakuuttelemassa, kuinka tuleva peli tarjoaa niin-ja-niin tolkuttoman määrän tekemistä vielä sittenkin, kun lopputekstit ovat pyörineet.

Endgame näyttääkin nousseen perinteisten DLC-laajennusten rinnalle keskeiseksi lisäarvoksi peleille. Tämä kaikki on osa laajempaa ilmiötä, pelien muuttumista enemmän tai vähemmän palvelumuotoisiksi (games as service). Kuten Star Wars: Battlefront 2:n (2017) kehittäjä hiljattain kuvaili, on peliteollisuus siirtynyt tasaisesti ilmestyvistä jatko-osista siihen, että yhtä peliä tuetaan pidempään ja runsaammalla pelisisällöllä.

Tuntuu kuitenkin nurinkuriselta, että vuosi ennen pelin ilmestymistä puhutaan jo endgamesta ja lisäsisällöstä. Ikään kuin itse peli, jopa 30-50 tuntia kestävä AAA-spektaakkeli, tuntuu lähtöoletukselta, johon pitäisi heti kättelyssä tarjota vielä jotain lisäarvoa.

Endgamea ja lisäsisältöä koskevat uutiset saavat myös runsaasti lukijoita, mistä voisi päätellä aiheen kiinnostavan pelaajia. Päädytään hassuun tilanteeseen, jossa pääpelistä voidaan puhua otsikoissa vähän, mutta lisäsisällöstä paljon. Studiot julkistavat päivitys- ja DLC-aikataulut hyvissä ajoin ennen pelin julkaisua. Jokaisen pelin oletetaan tarjoavan tasaisesti uutta sisältöä vähintään vuodeksi, eikä tarjonta saa ikinä koskaan loppua.

Vaikutelma on usein vähän hengästyttävä. Tuntuu, että jokainen AAA-peli on mielettömän laaja, jopa niin massiivinen että siihen hirvittää tarttua. Tekeekin mieli kysyä, onko tilanne edes toivottava?

En oikeasti osaa vastata tähän, mutta muutamia ajatuksia endgamet ja päivitystulvat kyllä herättävät.

Ensinnäkin, en usko hetkeäkään että endgame olisi mitään ”ylimääräistä” lisäarvoa pelille. Pelikehityksen kerrotaan muuttuvan jatkuvasti kalliimmaksi jo teknisistä syistä, joten ei ole uskottavaa, että pelille tarjottaisiin oikeasti enemmän sisältöä samaan hintaan. Uskottavammalta vaikuttaa, että endgameen käytetty aika ja raha ovat pois muun pelin kehityksestä.

Toiseksi, endgame ja lisäsisältö vaikuttavat väistämättä pelien suunnitteluun. Pelien maailmat ja tarinat täytyy suunnitella niin, ettei niillä ole varsinaista loppua. Sotaa ei voiteta lopullisesti, tarina ei saa täydellistä sulkeumaa, koska viihteen pitää jatkua. Aina pitää olla lisää tekemistä.

Vaikkei tämä välttämättä johda huonompiin peleihin, niin väistämättä se vaikuttaa niiden suunnitteluun. Ajatusleikkinä voi ajatella, millaisia monet klassikkopelit olisivat, jos niillä ei olisi selkeää loppua. Miten erilainen olisi vaikkapa BioShockin (2007), Metal Gear Solidin (1997) tai The Last of Usin (2013) tarina, jos pelin olisi budjetti- ja markkinasyistä pitänyt jäädä jotenkin ”auki”?

Eipä sillä, etteikö selkeän lopun sisältäviä pelejä yhä julkaistaisi. Tuntuu kuitenkin väistämättömältä, että pelien avoimuus ja palvelumuotoisuus menee monissa tapauksissa tarinan edelle. Destiny-pelit ovat tästä hyvä esimerkki – eihän niiden tarinoissa ole oikeasti mitään koettavaa tai omaperäistä, vaikka molemmat ovat laadukkaita, suuren budjetin FPS-räiskintöjä. (Jälleen voikin ajatella, millaisia Bungien aiemmat pelit olisivat olleet samaan malliin kehitettynä.)

Voi toki olla, että tässä nyt vaan kolmikymppinen pelaaja nurisee, kun asiat ovat eri tavalla kuin ennen. Ja peliuutisia kirjoittaessa tietyt pelikulttuurin ja -teollisuuden puolet myös korostuvat suhteessa toisiin, sehän on selvää. Olisi kuitenkin virkistävää, jos jokin suuri peli saisi ilmestyä ilman, että jo etukäteen huudetaan täyteen ääneen kymmenien tuntien endgamesta ja kymmenestä päivityksestä. Viime kädessä otan mielummin harkitun, vaikka sitten lyhyenkin kokonaisuuden, kuin sadan tunnin sekavan läjän itseään toistavaa, tarinallisesti tyhjänpäiväistä sisältöä.