Assassins Creed Revelations (PC, PS3, Xbox 360)

14.11.2011 19:00 Heikki Takala

Tekijä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC
Laitevaatimukset: PC 2,66 Ghz tuplaydin, Geforce GTS 250 tai vastaava, 4 Gt keskusmuistia, 12 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://assassinscreed.ubi.com/revelations/
Arvostelija: Heikki Takala

Kenties merkillepantavinta Assassin’s Creed: Revelationsissa on se, että sen lopputekstit kestävät noin viisitoista minuuttia. Peliä ei ole työstänyt kaksi, eikä kolme vaan kuusi Ubisoftin omistamaa studiota yhtä aikaa, joka kertoo jo varsin paljon panostuksesta pelisarjaan.

Ja se näkyy. Ezio Auditoren matka saavuttaa lakipisteensä kuumaverisen italiaanon kolmannessa pelissä, joka pistää hänen tarinansa pakettiin, ja tekee samalla tilaa uudelle päähenkilölle. Mutta kuinka parantaa enää Assassin’s Creed Brotherhoodista, joka oli omissa kirjoissani yksi viime vuoden parhaista peleistä? Yksinkertaista: vaihdetaan pelin painopistettä.

Istanbul Konstantinopoli

Nykyinen Istanbul, muinainen Konstontinopoli, tuskin kilkattaa kelloja samalla lailla kuin edellisien osien muinainen Rooma tai Jerusalem. Itse asiassa suomalaisen mentaliteetin mukaan Turkki on lähinnä se paikka mihin Matkaoppaat sijoittuu, ja missä eläkeläiset heiluvat hulluna humalassa, kun Suomessa alkaa olla liian kylmä ulos sammumiselle.

Mutta Keisari Konstantinuksen perustama kaupunki ei ollut mikään pieni tekijä renessanssin historian aikana. Ottomaanien vallan lakipisteessä kaupunki ei ollut sen vähempää kuin linkkin koko itäisen ja läntisen maailman välillä. Ottomaanit hallitsivat käytännössä aina 1300-luvulta ensimmäisen maailmansodan alkuun merkittävää osaa lähi-idän sekä itäisen Euroopan maista, ja tekivät diktatuurissaan kaiken lisäksi hyvää työtä. Vaikka valtion virallinen uskonto oli Islam, tätä ei työnnetty kenenkään kurkusta alas ja uskonnonvapaus salli suurien massojen elää elämäänsä sulttaanin alaisuudessa.

Revelations sijoittuu turkkilaisten rakastaman Sulttaani Suleimanin aikakauteen, joka luo vankan pohjan tarinalle poliittisista petoksista. Tuntuvasti vanhentunut Ezio löytää jo ensimmäisestä Assassins Creedista tutun Altairin linnakkeen, sekä viidellä sinetillä suljetun kirjaston, jossa lepää voimakas artifakti Altairin ajoilta. Artifaktin avulla templarien ja assasiinien taistelun pystyisi kenties lopettamaan kerrasta, ja Ezio ottaa asiakseen löytää kirjaston avaavat sinetit. Sinetit on piilotettu Polon veljesten toimesta Konstontinopoliin, ja niin matka voi alkaa.

Metakerrontaa

Revelations on yhtä paljon tarina Eziosta, kuin se on Altairista ja Desmondista. Kaikki kolme päähenkilöä käydään läpi tyydyttävällä tavalla, ja tietyssä mielessä ympyrä sulkeutuu niin, että Ubisoft tuskin kykenee enää ronkkimaan menneitä tulevissa sarjan osissa. Hyvä näin. Käytännössä spin-offina alkanut Ezion tarina on kestänyt jo kolme peliä. Ja vaikka hahmo on loistavasti kirjoitettu, tarina on junnannut jossain määrin paikallaan. Puhumattakaan ensimmäisestä Assassin’s Creedista, joka oli käytännössä vain tekninen taidonnäyte.

Nyt Ezion ja Altairin tarina käsitellään kunnolla loppuun. Ezion löytäessä kirjaston sinettejä, hän kokee myös mitä Altairille tapahtui ensimmäisen pelin lopun jälkeen. Tämä vastaa moniin ilmassa leijuneisiin kysymyksiin tyydyttävällä tavalla, eikä jätä enää paljoakaan arvailun varaan. Päähenkilönä aloittanut Desmond on käytännössä edelleen sivuhahmo, mikä alkoi käydä selväksi jo Brotherhoodissa. Desmond raukan psyyke on pirstaloitunut Animukseen, joka – yllätys yllätys – korjaantuu kokemalla Ezion tarinan viimeiset hetket.

Kerronta on hyvää, vaikka se joskus horjuu. Päähenkilöstä toiseen poukkoilu saattaa sekoittaa pelaajien päätä ehkäpä liiaksi, siksi Desmondin hortoilut Animuksessa ovat vapaaehtoisia – vaikkakin äärimmäisen suositeltavia. Ne kertovat hieman Desmondin historiaa ja lapsuutta, sekä hänen sotkeutumistaan assassiineihin. Desmondin tarina luo viimein myös oikean motivaation pitkin Konstontinopolia piilotettujen muiston sirpaleiden keräämiselle, sillä näiden avulla avautuu portteja Desmondin mielen syövereihin.

Itse Ezion matka on pullollaan hienoja hetkiä. Tehtävät ovat jaoteltu akrobatiaan tukeutuviin luolastoihin, yksinkertaisiin salamurhiin tai erilaisiin soluttautumisiin ja varjostustehtäviin. Katot ovat kovassa käytössä tälläkin kertaa, tosin liikkuminen on huomattavasti vauhdikkaampaa uuden koukkukäden ansiosta, jonka avulla Ezio liitää pitkin kattojen välille syystä tai toisesta pingotettuja köysiä.

Pääjuoni seuraa samaan aikaan niin Sulttaani Suleimanin nousua valtaan, kuin Ezion orastavaa rakkaussuhdetta kirjakaupanpitäjä Sofiaan. Tehtävien tavoitteet ovat mitä tahansa kukkien poimimisesta mellakoiden aloittamiseen, ja nämä ovat hyvin kirjoitettuja. Revelations hylkää kuitenkin eeppiset juonittelut, joista pelisarja tunnetaan. Ezion ainoa tavoite on loppujen lopuksi löytää viisi sinettiä, ja hän sotkeutuu politiikkaan vain kun se on pakollista. Tämä tuo painopisteen mukavasti Ezioon itseensä, eikä hän oikeastaan tunnu enää lainkaan ”vain” pelihahmolta, vaan jatkuvasti kehittyvältä persoonalta, johon on helppo samaistua.

Pelkkää ihmissuhdedraamaa Revelations ei kuitenkaan ole, ja Konstontinopoli on edelleen valtava temmellyskenttä vanhalle salamurhaajalle.

Kaikki tiet vievät Roomaan

Ubisoft on luonut eräänlaisien aihion, johon Assassin’s Creed rakennetaan . Ensimmäisen ja toisen osan ollessa vain lupaus avoimesta maailmasta, Brotherhood täytti sen elämällä ja tekemisellä. Revelations ei enää keksi pyörää uudelleen, ja pieniä korjauksia lukuunottamatta asiat Konstontinopolissa ovat kuten Brotherhoodin Roomassa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Konstontinopoli ei ole laajudessaan lähelläkään Roomaa, ja suuria avoimia alueita on tällä kertaa turha odottaa. Tämä on eliminoinut myös hevosella ratsastuksen paikasta toiseen, ja tiukentaa pelielämystä mukavasti. Variaatiota onneksi löytyy. Kaupunki on jaettu karkeasti neljään eri alueeseen, joiden arkkitehtuuri poikkeaa toisistaan tarpeeksi, jotta peli pysyy tuoreena.

Ezio aloittaa templarien hallitseman kaupungin hitaan valtaamisen nollista, kuten kävi Roomassakin. Tuttuun tapaan jalansijaa saavutetaan poistamalla ensin tiettyä korttelia hallitseva kapteeni pelistä, ja rakentamalla sitten assasiinien luola vartiotornin paikalle. Tämä mahdollistaa uusien kauppojen rakentamisen sekä maamerkkien restauroimisen. Tämä lisää kaupungin rahavirtaa, mikä valuu assasiinien taskuun.

Kaupungin jälleenrakennuksella on hyvin pieni funktio. Kauppojen ostaminen lähinnä vain mahdollistaa tarvittavan rahan keräämisen uusien kauppojen ostamiselle, sekä joidenkin uusien esineiden keräämiselle. Kirjakaupat myyvät aarrekarttoja, räätälit varustevöitä, asesepät haarniskoja ja niin edelleen. Mutta funktiota tai ei, tämä on jostain syystä koukuttavaa. Samoin kuin erilaisten haasteiden suorittaminen eri faktioille. Avoimen maailman tehtävillä on vähän tekemistä itse pääjuonen kanssa, ja ne ovat lähinnä tervetullutta vaihtelua kaiken juonittelun lomassa.

Itse templarien tornien valtaus on Roomasta tuttua toimintaa. Astu tornin alueelle, tunnista kapteeni ja niittaa hänet. Tornien hallinta mahdollistaa uusien salamurhaajien rekrytoimisen, jotka ovat yhtä ylivoimaisia kuin ennenkin. Itse asiassa vasemmasta olkanapista syntyy muutaman tunnin pelaamisen jälkeen automaattinen I.W.I.N -nappi, sillä Ezio osaa rekrytoida oikeat henkilöt murhabisnekseen, ja hätiin kutsutut assassiinit hoitavat käytännössä homman kuin homman nopeasti ja kylmäverisesti.

Ei sinänsä että Eziolla olisi mitään ongelmia hoitaa asioita yksinkään. Taistelu on edelleen liiankin helppoa, ja Revelations helpottaa sitä vielä lisää pommeilla ja koukkukädellä. Pommien avulla pystyy niin harhauttamaan kuin tappamaankin, ja Konstontinopoli on pullollaan erilaisia aineksia, joista pystyy käärimään kasaan aivan mitä haluaa. Skunkkiöljyä ja ruutia sekoittamalla syntyy hajupommi, ansalangasta ja ruudista miina ja niin edelleen. Pommien rakentelu on hauskaa aikansa, mutta niillä ei ole juuri käyttöä taistelussa. Pommien heittely muuttuu liian usein sähläykseksi, ja pakollisia kertoja lukuunottamatta jätin itse käyttämättä niitä, sillä siihen ei yksinkertaisesti ollut aihetta.

Tornien hallussapito ei ole kuitenkaan selviö. Kun Ezio tekee assasiinien nimeä tarpeeksi tunnetuksi Konstontinopolissa, templarit tunnistavat hänet ja hyökkäävät ajan myötä assasiinien tukikohtiin. Tällöin näitä puolustetaan pienissä Tower Defenceä muistuttavissa minipeleissä. Nämä on simppeleitä kahinoita, joissa erilaisia yksiköitä sijoitetaan pitkin talojen kattoja. Tämä pelin osio on selkeästi epäonnistunein, sillä se ei ole oikeastaan millään lailla kiinnostavaa. Muutenkin kahinat toistavat itseään liiaksi.

Se miten tämä kaikki nivoutuu moninpelissä yhteen jää vielä arvailujen varaan. Ennakkokoodin moninpeli ei juuri päästänyt linjoille, mutta tuskin se ainakaan pelin arvoa tiputtaa. Painopiste on joka tapauksessa yksinpelillä, eikä moninpeliin ole Ubin mukaan juuri muutoksia tulossa. Asiaan luonnollisesti palataan jos siihen on tarvetta.

Dualismia

Revelations tuntuu hieman kahdelta peliltä. Toinen on suunnattu niille hamstereille, jotka haluavat tutkia aivan kaiken, suorittaa jokaisen haasteen ja kääntää pienimmätkin kivet saavutuksien toivossa. Toinen on taas vankka tarina jo taisteluun väsyneestä Eziosta, ja hänen henkilökohtaisista tuntemuksistaan vuosikymmeniä kestäneen konfliktin pyörteissä.

Tämä on Revelationsin huippuhetki. Jo puolen välin paikkeilla Eziosta luopuminen alkaa tuntumaan haikealta. Trilogian kolme peliä ovat maalanneet italialaisesta salamurhaajasta realistisen kuvan, ja käyneet läpi hänen varttumisensa nuoresta naistennaurattajasta elämänsä ehtoopuolella olevaksi salamurhaajaksi. Kolikon kääntöpuoli on se, että Revelations on selkeä päätösosa. Kahteen edelliseen peliin tutustumattomat tuskin ymmärtävät sen tapahtumista yhtään mitään.

Tämä riski Ubisoftin oli joka tapauksessa otettava. Pelisarjan fanit ovat vaatineet jo kauan asioiden päätökseen viemistä, ja Revelations tekee sen tyydyttävällä tavalla. Lopputekstien vieriessä ajatukset siirtyvät nopeasti spekuloimaan kuka tulee olemaan seuraavan Assassin’s Creedin päähenkilö, ja pystyyko Ubisoft kirjoittamaan yhtä eläväistä hahmoa uudestaan. Mutta kenties viimeinen lause on jo tarpeeksi suuri kehu. Kenenkään Brotherhoodista pitäneen ei kannata jättää tätä väliin. Ja toisaalta ne jotka nauttivat Brotherhoodin avoimesta maailmasta, saavat nyt sitä vielä tuplasti enemmän.

Muistakaa: Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Toinen mielipide

Eipä käy Ubisoftin Assassin’s Creed –tiimiä kateeksi. Kaksi vuotta sitten ilmestyneen Assassin’s Creed II:n jälkeen markkinoille on puskettu jo kaksi pelin jatko-osaa, joista näkyy vähän väkisinkin se, että aika ei ole aivan riittänyt.

Brotherhood meni vielä läpi minimaalisine päivityksineen, sillä se osui ”lisää Assassin’s Creediä? Käy!” –rakoon. Mutta nyt reunat repsottavat jo sen verran, että ensimmäistä kertaa Assassin’s Creed –sarjan historiassa voi sanoa pelin tuntuvan väkisin tehdyltä ja julkaistulta.

Henkilökohtaisesti on alkuun todettava, että minulle baarimikko Desmondin seikkailut mystisten supersalaliittojen maailmassa ovat aina olleet vain se välttämätön paha, joka pitää kärsiä, että pääsen kiehtovan aikakausidraaman pariin. Kuka puukotti ketä? Kenen isä on minkäkin salaliiton takana? Ketä kiinnostaa, antakaa Eziota!

Ja kyllähän Revelations Eziota antaa, sillä se toimii niin italialaissankarimme, kuin häntä edeltäneen Altaïrin jäähyväisinä. Altaïrin tarina saa vihdoin päätöksensä ja Eziokin ratsastaa auringonlaskuun. Tyydyttävästi? No, sen saa jokainen itse päättää, mutta ainakin tarinat saavat päätöksensä.

Valitettavasti eivät kuitenkaan niin huikeissa merkeissä kuin voisi toivoa. Revelations kun on Brotherhood pienillä viilauksilla, eli käytännössä Assassin’s Creed II pienillä viilauksilla. Paperilla tämä on toki ihan hyvä asia, sillä olivathan molemmat pelit toimivia. Mutta niiden hyvien ominaisuuksien mukana kulkevat myös kaikki pelien ongelmat, jo kolmatta vuotta putkeen.

Taistelu on yhä tylsää ja näyttää aina vain alkeellisemmalta ja tylsemmältä Arkham Cityn ehdittyä markkinoille. Kiipeily tökkii yhä varsinkin tiukoissa paikoissa ja aiheuttaa paljon turhauttavia epäonnistumisia takaa-ajoja sisältävissä tehtävissä. Ja ne pelin vähät uudistukset? No, pommeja on ihan hauska heitellä, mutta en rehellisesti sanoen muista, milloin olen nähnyt Revelationsin Tower Defence –minipeliä kehnompia uudistuksia suuren budjetin peleissä.

Ristiriitainen paketti, siis. Ihan rehellisesti on todettava, että jos en olisi pelannut Revelationsia arvostelua varten, se olisi todennäköisesti jäänyt kesken jo reilusti ennen loppuaan. Olen jälkikäteen iloinen siitä, että se ei jäänyt, sillä hitaan alkunsa jälkeen peli pääsee ihan kunnon vauhtiin, mutta silti. Jo riittää. Ezion ja Altaïrin häipyessä historiaan toivon, että seuraava sarjan peli siirtää paitsi tarinaa, myös tekniikkaa reilusti eteenpäin. Jää nähtäväksi, pystyykö tiimi kahden vuoden kehitysajallaan siihen.

Miikka Lehtonen

Kolmas mielipide (PC)

Historiallinen tarina itsessään on miellyttävä. Konstantinopolin katot ja kujat ovat innostava miljöö, ja pelin aikana vastaan kävelevä historiallisten hahmojen kavalkadi on mielenkiintoista sakkia. Valitettavasti Revelationsin tarina on vain hyvä, ja väistämättömiä johtopäätelmiä tästä alustettiin jo arvostelun alkupuolella. Revelations ei missään kohtaa onnistu käsittelemään tarinaansa samanlaisella kirurgisella näppäryydellä kuin Brotherhood onnistui vaikkapa ikimuistoisessa kohtauksessa, jossa Ezio estää salamurhan Colosseumilla kesken Jeesuksen kuolemasta kertovan näytelmän. Kunnioitusviisaria tai selkäpiitä värisyttävät neronleimaukset jäävät tällä kertaa uupumaan.

Pelattavuudeltaan Assassin’s Creedit ovat aina olleet vähän oma sarjansa, eikä Revelations sinänsä muokkaa tuttua asetelmaa. Varjoissa hiippailemisen sijaan joukkoihin piiloutuva Ezio omaa hurjan määrän temppuja akrobaattisesta toiminnasta ympäristön kanssa vuorovaikuttamiseen ja tarvittaessa jopa suuria ylivoimia kellistäviä tappavia taitoja. Taistelu itsessään ei videopelien maailmassa ole mitenkään erityisen sulavaa tai edes anna pelaajalle kovin hyvää palautetta ja tuntumaa ruudulla tapahtuvista tapahtumista. Toisaalta, pelin idean mukaisesti suora haastaminen kadulla on useimmissa tilanteissa jo pienimuotoinen virhe, tai ainakin epätavoiteltava tila. Taitava pelaaja piiloutuu hetkeksi heinäkasaan, oikaisee katon kautta, heittää hämmennystä aiheuttavan ilotulitteen aukion toiselle laidalle, salamurhaa selin pelaajaan olevan ovivahdin ja livahtaa haluamaansa rakennukseen.

Revelations lisää peliin vielä pari uutta kikkaa vanhojen päälle. Uutukaisia ovat itse rakenneltavat pommien kaltaiset räjähteet sekä monikäyttöinen koukkuterä, jota voi hyödyntää kaikessa köysiliu’uista kiipeämiseen. Kun tämä kaikki yhdistetään pelin ominaislaatuiseen jatkuvasti kontekstisensitiiviseen kontrolliskeemaan ja näppäimistöllä ja hiirellä pelaamiseen, on pakko myöntää, että edes pelin loppupuolella aivan toivotunlaista kontrollien selkärankautumista ei ollut tapahtunut.

Moninpeli palaa Revelationsin myötä, mutta sitäkin on kehitetty eteenpäin. Uusia pelimoodeja ovat vanha kunnon deathmatch ja Assassin’s Creedissä yllättävän hyvin toimiva lipunryöstö. Moninpeliin on yritetty ujuttaa mukaan myös tarinapitoisuutta, joskin moninpelin tarinapohjaiset tehtävät jäivät kyllä vähän tavallisen voitosta pelaamisen varjoon. Pelimekaniikaltaan monimutkaisessa pelissä yksinkertainenkin pelimuoto, deathmatch, on jännittävää ja monisyistä toimintaa.

PC-versio pyörii sulavasti keskiverrolla tietokoneella, ja graafisista asetuksista löytyy melkeinpä mihin tahansa PC-peliin verrattavissa olevat graafiset säädöt pelikokemuksen muokkaamiseksi PC:n karvalakkimuuttujan mukaisesti. Audiovisuaalisesti tajuntaa räjäyttävää kokomusta Revelationsista ei saa edes kaikkia säätimiä kaakkoon vetämällä, mutta kyllä Konstantinopoli kaunis kaupunki on, jos peliin on uskominen.

Suurimmaksi PC-version ärsyttävyydeksi muotoutui valikoissa käytetyt tietyt vakionäppäimet, jotka eivät istu tietokonepelaajan ajattelumaailmaan kovinkaan nätisti. Useista ruuduista ja tiloista mm. poistutaan backspace-näppäimellä sen tavallisen ESC-näppäimen sijaan. Samoin usein PC-ympäristössä standardiksi ymmärrettävän tuplaklikkauksen asemaa ajaa monessa paikassa, esimerkiksi kartalla, enter-näppäimen painallus. Epämukavaa, mutta ei toki pelikokemusta pilaavaa. Pieniä ongelmia on myös aina päällä olevassa hiiren kiihdytyksessä, joskin tämän pelityypin pelissä asian kanssa voi kyllä elää. Ainakin, mikäli ei harkitse moninpelin pelaamista tosimielellä.

Ei Revelations huono peli ole. Aiempien osien pelaajille tämä on lähes välttämätön pelattava, sillä tarinassa jätetään jäähyväiset rakkaalle Ezio Auditore da Firenzelle. Näin tekee pelin sisällä sekä Desmond, että niin tekevät myös Ezion hahmolla aiempien Assassin’s Creedien aikana seikkailleet pelaajat, sillä seuraava sarjan peli pelataan eri hahmolla ja eri aikakaudella.

Janne Mikola

Neljäs mielipide

Jokaisen Assassin’s Creedin jälkeen olo on ollut samanlainen. Hieno peli, loistava kokemus, mutta nyt on vatsa täynnä. Ei enää tätä samaa. Ensi kerralla jotain erilaista, tämä on jo nähty. Kun Revelations pyörähti käyntiin, olo oli ensimmäistä kertaa epäilevä jo alussa. Onko tässä mitään uutta? Eikö tämä olla jo nähty, kymmenien tuntien ajan?

Niinhän se onkin, että viimeistään erinomainen Brotherhood lypsi konseptista irti lähes kaiken sen, mitä aiheesta pelillisesti oli irti saatavissa. Revelationsin uutuudet ovatkin joko pientä viilausta tai suorastaan epäonnistumisia. Kyllä, viittaan jälkimmäisellä tower defence -minipeliin, joka ei vain toimi. Ei millään mittarilla.

Onneksi taitava pelaaja selviää ilmankin. Ubisoftilla ollaan hoksattu tärkeä totuus: jos kokeillaan jotain aivan erilaista, ei se takuulla miellytä kaikkia. Siksi onkin mukava nähdä, että huolellisella pelaamisella tympeää tornipuolustusta ei tarvitse pelata kuin tasan yhden kerran. Valitsette itse, mitä tahdotte tehdä. Hyvää, jopa viisasta suunnittelua.

Toinen suuri puute on se tapa, jolla tarinan korkeammat tasot esitetään. Edellisten Assassin’s Creedien glyph-haasteet olivat kaikessa tarinallisessa yliampuvuudessaan suorastaan huisin kiehtovia aivopähkinöitä. Revelationsin hidastempoiset ja tympeät Desmond-osuudet ovat niihin verrattuna suorastaan loukkaus. Onneksi näitäkään ei ole pakko pelata, ellei välttämättä tahdo kerätä kaikkia saavutuksia.

Nyt voisi kuvitella, että Revelations on vain vanhan kierrätystä. Ehkä niinkin, mutta tällä kertaa vahvuudet löytyvät tarinasta ja rytmityksestä. Ehkä ensimmäistä kertaa koko pelisarjan aikana lankoja sidotaan yhteen. Tapahtumat saavat merkityksensä. Vastauksia jaetaan enemmän kuin uusia kysymyksiä. Pelaaja, fani, joka on jaksanut matkan tänne saakka, palkitaan vihdoinkin.

Assassin’s Creedin tarina on kasvanut kuin huomaamatta yhdeksi pelihistorian eeppisimmistä kokonaisuuksista. Kaikki eivät tykkää, jotkut tahtoisivat enemmän historiaa ja vähemmän ufoilua. Minun mielestäni osa-alueet ovat tasapainossa mitä parhaimmalla tavalla.

Yhtä lailla tasapainossa on myös rytmitys. Edelliset osat ovat kärsineet järjestään tarinan hitaasta alkupuoliskosta ja kiirehtien läpi juostusta lopetuksesta. Nyt rytmitys toimii loppuun saakka. Jokaisella tehtävällä on merkitys, eikä kiireen tuntua pääse syntymään. Suorastaan ihailtavaa on se, kuinka lopussa maltetaan hidastaa ja viedä tarina loppuun maltilla, tyylikkäästi ja rauhallisesti.

Tarina nouseekin tekijäksi, joka ratkaisee sen, ansaitseeko Assassin’s Creed: Revelations olemassaolonsa. Jos edellisten Assassin’s Creedien tarinakulku ei miellyttänyt, ei uutukainen tarjoa tarpeeksi pelillisiä uudistuksia. Niille, jotka heittäytyvät täysillä mukaan temppeliherrojen ja assassiinien väliseen kamppailuun Revelations on sen sijaan juuri sitä, mitä nimi lupaakin: tärkeitä paljastuksia hienon pelisarjan saagasta ja mikä tärkeintä, yksi vuoden 2011 parhaista peleistä.

Juho Anttila

Katso myös: