UUSIMMAT

”Death Stranding osoitti, ettei viiden tähden pelistä saa viiden tähden kirjaa” | Toimittajan puheenvuoro

26.05.2021 20:23 | Tuukka Hämäläinen

Toimittajamme otti luettavakseen virallisen romaaniversion yhdestä suosikkipelistään. Arvostelu jäi kuitenkin puolitiehen, sillä lopputulos oli ala-arvoinen. Miksi peli taipuu niin huonosti kirjaksi?

Pidän valtavasti Death Strandingista (2019). Annoin pelille viisi tähteä aikanaan Muropaketin arvostelussa, ja seison vieläkin sanojeni takana, vaikka pelistä on kuulunut paljon myös soraääniä. (Jopa kollegani Muropaketilla antoi pelin PC-versiolle paljon heikomman arvosanan.)

Kun Hideo Kojiman kunnianhimoisen pelin virallinen romaaniversio sitten käännettiin englanniksi alkuvuodesta 2021, tuntui luonnolliselta ottaa myös kirja käsittelyyn. Hitori Nojiman kirjoittama romaani ilmestyi länsimaissa kahdessa osassa Carley Crawfordin kääntämänä ja Titan Booksin julkaisemana.

Tarkoitus oli arvostella romaanikaksikko, mutta joudun nyt lopulta iskemään hanskat tiskiin. Voisin tarpoa Norman Reedusin esittämän roolihahmon saappaissa vaikka maailman ääriin, mutta mikään ei saa minua kahlaamaan läpi tätä 700-sivuista möhkälettä.

Syy on yksinkertaisesti siinä, että Nojiman kerronta ei toimi. Sen vielä antaisi anteeksi, ettei romaani tunnu tuovan Death Strandingin tarinaan yhtään mitään uutta, jos sen lukeminen olisi edes viihdyttävää ja sujuvaa. Näin ei todellakaan ole.

Death Strandingissa tärkein toiminta on matkanteko. Pelaaja taivaltaa pitkiä matkoja pisteestä toiseen ja ylittää hankalia esteitä, tämä on tavallaan koko pelin sydän. Tämän ydinasian Nojiman romaani missaa täysin. Päähenkilö Sam Porter Bridges seilaa romaanissa paikasta toiseen aivan hetkessä, eikä koko tarinassa ole mitään jännitettä. Itseasiassa siinä kuvaillaan ylipäätään konkreettisia tapahtumia aivan liian vähän.

Surkea kerronta kilpistyi kohtaukseen, jossa Samin pitää matkata Port Knot Cityyn. Peliä pelanneet voivat muistaa, että kyseessä on alkupelin pisin ja hankalin taival, ja myös Nojiman kirjassa sitä pohjustetaan tällaiseksi. Kirjailija pysähtyy kuvailemaan, kuinka kokonainen vuoristo erottaa Samin hänen kohteestaan ja maalailee kuvia tulevan matkan vaaroista.

Sitten kaksi sivua myöhemmin Sam vain saapuu Port Knot Cityyn. Matkalla ei tapahdu mitään, sitä ei kuvata mitenkään, Sam vain käy yhden dialogin ja saapuu perille.

Tämä kohtaus alleviivaa, miten romaaniversio ei tavoita mitään pelin tunnelmasta, jännitteestä tai keskeisestä tematiikasta. Death Strandingissa on kyse katkenneista yhteyksistä ihmisten välillä ja suurista ponnistuksista näiden yhteyksien palauttamiseksi. Se on matkakertomus, jonka romaaniversiossa ei tehdä matkaa, vaan puhutaan ja suolletaan loputtomasti taustakertomusta Kojiman luomasta maailmasta. Satunnaiset kauniit lauseet eivät motivoi lukemaan pidemmälle.

Tämä lattea lukukokemus rinnastuu toiseen tuoreeseen kokeiluuni. Warhammerin sotaisa universumi on aina houkutellut minua, joten päätin kokeilla Black Libraryn kirjoja. Niille jotka eivät tiedä kerrottakoon, että Black Library julkaisee joka vuosi tusinoittain kirjoja Warhammer-pelien universumista. Niitä on saatavilla satamäärin.

Lukaisin sitten Andy Clarkin Crusaden (2018), jota suositellaan avaukseksi Warhammer 40K -kirjoihin, sekä alkua toisesta romaanista jonka nimen olen jo tyystin unohtanut. Crusadea vaivasivat hieman erilaiset ongelmat kuin Death Strandingin romaaniversiota. Siinä kyllä kuvailtiin tarinan keskiössä olevia taisteluita, mutta hämmentävän huonosti ja epäselvästi. Usein oli epäselvää, missä hahmot olivat ja vaikkapa kuinka kaukana toisistaan.

Pahinta oli kuitenkin se, ettei Crusadessa mitään juonta ollut, saati jännitettä. Yksittäinen edes vähän kiehtova käänne paljastui vain jatko-osien pohjustukseksi.

Warhammer 40K ja Death Stranding eivät myönnettävästi liity toisiinsa paljon mitenkään, mutta henkilökohtaisesti olen kiinnostunut molempien maailmasta. Nimenomaisesti halusin pitää näistä kirjoista. Silti ne molemmat onnistuivat vieraannuttamaan minut täysin. Kummassakaan kokemuksessa ei ollut mitään miellyttävää tai viihdyttävää, eivätkä ne edes syventäneet käsitystäni pelien maailmoista.

Tämän mikro-otannan perusteella suhtaudun hyvin karsaasti minkään peleihin perustuvien romaanien lukemiseen jatkossa. Pidän kirjallisuudesta ja luen kevyempiäkin kirjoja, myös paljon scifiä, mutta en todellakaan aio haaskata rajallista elinaikaani tällaiseen potaskaan.

Tietysti ajattelin, että ehkä nämä satunnaiset esimerkit ovat vain poikkeuksellisen huonoja. Vaan ei. Death Stranding sekä Crusade ovat ilmeisesti lajissaan ihan hyviä, ainakin niillä on korkeat keskiarvot Goodreadsissa. Jos rima on näin jumalattoman alhaalla, en edes halua tietää millaisia ovat oikeasti surkeat peleihin perustuvat romaanit.

Erityisesti tarinallisiin peleihin perustuvia kirjoja voivat helposti vaivata samat ongelmat kuin peleihin perustuvia elokuvia. Käsittelin tätä aiemmassa toimittajan puheenvuorossa muutama kuukausi sitten.

LUE MYÖS: Kuinka rikkoa videopelielokuvien kirous? Nämä asiat Hollywoodin pitäisi jo painaa kalloonsa | Toimittajan puheenvuoro

Ydinongelma on se, että pelissä pelaaja on aktiivinen toimija, jolloin kertomus ja jännite syntyvät usein tämän toiminnan kautta. Jos romaaniversioon otetaan vain pelin hahmot ja juoni, se ei mitenkään voi nousta pelikokemuksen tasolle. Silloin pelistä jää jäljelle vain raamit, olennainen osa sisällöstä puuttuu. Juuri tältä Death Strandingin lukeminen tuntui.

Toisaalta metsään voi mennä silloinkin, jos tarina on romaanille alkuperäinen, kuten Warhammer-esimerkissä. En tiedä millaisissa olosuhteissa Black Libraryn kirjoja tehdään, mutta selvää on, ettei moisessa liukuhihnatuotannossa ole paljon tilaa luovuudelle.

Yksi ongelma on tietysti, että siirtyessään romaaniksi peli kuin peli asettuu vertailuun muun kirjallisuuden kanssa. Vaikka kuinka kiinnostaisi Warhammerin universumi tai Kojiman suuruudenhullun toimintapelin dystopia, on maailmassa tarjolla tuhatmäärin tieteisfiktiota, joka on moninkertaisesti parempaa ja paremmin kirjoitettua.

Eli taidanpa jatkossakin pitää pelaamisen ja lukemisen visusti erillään toisistaan. Pelit ovat kuitenkin parhaimmillaan peleinä.

Muropaketin uusimmat