UUSIMMAT

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 14)

19.04.2012 14:20 | Jukka O. Kauppinen

Xbox Live Arcade -pelipalvelun julkaisujen syynäys jatkuu taas yhdeksän uuden pelin kera. Tarjolla on sekä uutta että vanhempaa XBLA-herkkua, josta riittää valinnanvaraa. Osa peleistä on toki julkaistu myös PS3:lla, ehkä myös PC:llä.

Tällä kertaa testissä pelit: Death Tank, Defenders of Ardania, Joe Danger Special Edition, Nexuiz, Quarrel, Red Bull X-Fighters, Scrap Metal, The Simpsons Arcade Game ja Wrecked Revenge Revisited.

Testiryhmä: Mikael Helenius, Janne Mikola, Kalle Laakso, Antti Mutta, Jukka O. Kauppinen ja Juho Anttila.

Mitä maksaa?

Xbox Live Arcade -pelit julkaistaan Xbox 360 -konsolin Xbox Live -palvelussa. Ne tunnetaan myös termillä XBLA. Jokaisesta pelistä voi ladata maksuttoman demoversion, jonka voi päivittää ostamalla täyspeliksi. Demoversioita voi ladata ja täysversioita ostaa myös Xbox Liven ilmaisella Silver-tilillä.

Xbox Live Arcade -pelien hinnat ilmoitetaan Microsoft-pisteissä. Ne on helppo muuntaa euroiksi oheisen taulukon mukaan:

  • 400 pistettä = noin 5 euroa
  • 800 pistettä = noin  10 euroa
  • 1200 pistettä = noin  15 euroa

Lisätietoja: http://marketplace.xbox.com

Lisää aiheesta

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 13)

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 12) 

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 11)

Xbox Live Arcade -uutisia ja juttuja Domessa

Kaikki Xbox Live Arcade -peliarvostelukokoelmat Domessa


 

Death Tank

Snowblind Studios / Flat Games

Mikael Helenius

 

Niille, jotka haluavat nauttia Worms-henkisen 2D-räiskintänsä vuoropohjaisuuden sijaan reaaliaikaisena, on tarjolla Death Tank. Pelissä pelaaja kylvää sotakulkuneuvollaan kuolemaa räiskimällä kaksiulotteisella kentällä maksimissaan seitsemän muun tankin kanssa. Ottelut muodostuvat useasta erästä, joiden väleissä voi ostaa uusia aseita tai päivityksiä tankkiinsa vastustajien niittaamisesta kertyvillä rahoilla. Tankkinsa voi laittaa lentämään lyhyitä pyrähdyksiä, ja vastustajille voi vaikkapa heittää niskaan ilmaiskun tai lasersäteen.

Death Tank on mitä selvimmin suunniteltu nettipeliksi. Yksinpeli muodostuu tutoriaalista, parinkymmenen erän mittaisista bottiotteluista tai arcade-henkisestä loputtomasta ottelemisesta. Oman pelimuodon voi luoda, ja siinä voi vaikkapa otella neljän joukkueissa sadan erän verran muokatuilla säännöillä.

Itse nettipelistä on vaikea sanoa mitään, sillä testaushetkillä linjat kaikuivat tyhjyyttään. Pelistä löytyy vieläpä oma tournament-muoto, joka järjestetään tiettyinä aikoina. Eipä näkynyt sielläkään ketään.

Verkkopelaamiseen tarvittavan laajan yleisön kartuttaminen on vaikeaa pienelle ja tuntemattomalle pelille, mutta syyn pelaajien vähyyteen voi löytää itse pelistä. Tankit ovat ruudulla surkean pieniä, eikä kentistä löydy loivien ja jyrkkien pintojen lisäksi variaatiota. Tähtäämiseen tottumisessa kestää hetkensä. Laukauksen lentoradan voimakkuutta säädetään työntämällä vasenta tikkua ylös- tai alaspäin, ja vasemmalle sekä oikealle työntämällä säädetään jyrkkyyttä. Totuttelua vaativa menetelmä tarjoaa parhaimmillaan hektisiä hetkiä laukausrataa säätäessä, kun vastustaja laittaa oman tarkan laukauksensa lentämään ja kuolo on lähellä. Suurimman osan ajasta pelaaminen on kuitenkin muutaman minuutin kestävää sohivaa räiskintää, josta on vaikea saada tyydytystä irti.

  • Demo: Tutoriaali, neljä kierrosta basic combat -muodossa, arcade mode-pelitila sekä tunnin verran nettipelaamista Livessä.
  • Täysversio: Advanced combat  -pelitila, online-moninpeli, online-pistetilastot, saavutukset.
  • Live-ekstrat: ei mitään.
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 1200 pistettä on järjetön summa pelistä ilman hyvää yksinpeliä ja tyhjyyttä kumisevilla nettilinjoilla.

 

Defenders of Ardania

Paradox Interactive

Janne Mikola

 

Vaikka miellän itseni pääasiassa ns. hardcore-pelaajaksi, ja tykkään pelattavuudeltaan armottomista ja kilpailullisesti kelvoista peleistä, on minun samalla myös tosi helppo myöntää nauttivani puhtaasta ajanvietepelaamisesta. Oli kyse sitten flash-peleistä, iPadilla pelailusta tai XBLA:n pikkupeleistä, kaikelle on sopiva aika ja paikka. Erityisesti tornien rakentelu ja niihin liittyvien päivitysten sekä resurssien optimointi ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

Suurelle yleisölle tornien rakentelusta ja vihollisaaltojen tuhoamisesta tuli tuttua vasta pääasiassa WarCraft III:n modien myötä. Yksi asia on ilmiselvää: visuaalista fiilistä Ardaniaan on lainattu reippaalla kädellä nimenomaan WarCraft III:n aikaisesta Azerothista. Lainata toki sopii, kunhan niitä omiakin koukkuja löytyy.

Pelimekanismiltaan Defenders of Ardania on sekoitus flash-pohjaisten torninrakentelujen tyyliä, jossa pelaajan tehtävänä on rakentaa vihollisia ohjaileva labyrintti itse, ja osaltaan vanhaa kunnon WarCraft III -tyyliä, jossa vihollisaallot kulkevat ennalta määritettyjä polkuja pitkin, joita pelaajan ei sallita häiritsevän. Ardanian sodassa pelaajalla on silloin tällöin tilaa rakentaa pieni, parin käytävän kuolemanloukku, jonka läpi jokainen vihollissoturi joutuu käymään, mutta suurimman osan ajasta mahdollisuutta tällaiselle ei ole.

Se, missä jonkinlaista pesäeroa tyylilajin muihin edustajiin on havaittavissa, on pelin tyyli edellyttää pelaajalta niin oman tornipuolustuksen hallintaa, kuin vihollista kohti hyökkäämistäkin.

Valitettavasti hauskan idean toteutus sortuu siihen, että asiasta on tehty kovin yksinkertaista. Uuden pelin alussa on turha edes ajatella omaa hyökkäystä, vaan kannattavampaa on hoitaa oma puolustus kuntoon niin, että siitä ei vihollisjoukko kävele enää läpi. Tämän jälkeen tornit hoitavat automaattisesti loput, ja pelaaja voi siirtyä huolehtimaan omien joukkojen spämmäilystä kohti vihollisen portteja. Syvällisimmät taktikoinnin mahdollisuudet tässä pelin osiossa liittyvät lähinnä omien hyökkääjien kulkunopeuksien synkronoimiseen niin, että raskaat ja paljon osumaa kestävät parantajat saapuvat pahan porteille suurin piirtein samaan aikaan, kuin miekoillaan kovaa vahinkoa tekevät miekkamiehet.

Tuntuu, että peli jopa aliarvioi pelaajaansa, vaikka pohjimmiltaan casual-viihteestä onkin kyse. Vihollisaallot pysyvät karttojen alusta loppuun käytännössä muuttumattomina, eikä kerran kartan alussa pystytettyyn tornirykelmään juuri tarvitse pelin aikana tehdä muutoksia. Hyökätessä taas pelaajalla on hyvin vähän, mihin hän voi vaikuttaa. Uusien miesten klikkailu omasta linnasta pihalle on todella nopeasti suorastaan tylsää.

Peliltä on aivan turha odottaa kovin suuria kaunokirjallisia ansioita. Ardanian fantasiamaailma, joka muuten on sama kuin kovin… keskinkertaisessa Majesty-pelisarjassa, on niin geneerinen yhdistelmä kliseekääpiöitä, suippohattumaageja ja jykeväleukaisia miekkamiehiä, että Forgotten Realms tuntuu tämän rinnalla melkein Nobelin kirjallisuuspalkinnon arvoiselta. Tarinaa toiminnan välissä edistävät huonolla Sean Connery -imitaatiolla läpi puhutut ruudun mittaiset tekstinpätkät, ja tarina on juuri niin suoraviivainen, kuin ensikatsaus pelin tehtävien etenemistä kuvaavaan karttaan antaa olettaakin.

Ei Ardanian puolustamisessa paljon varsinaista vikaa ole. Annettavaa tyylilajille sillä ei kuitenkaan ole nimeksikään – puhtaana tornipuolustuksena parempia pelejä on saatavilla jopa iOS:ille. Esimerkiksi Fieldrunners ja iBomber Pacific Defense ovat ihan A-luokan rentoiluviihdettä iPadille.

Jos taas juuri se ajatus oman puolustuksen ja hyökkäyksen samanaikaisesta koordinoinnista on innostava juttu, suosittelen ensin kurkistamaan Domessakin arvostellun Toy Soldiers: Cold Warin moninpelin.

Defenders of Ardania on julkaistu latauspelinä myös PS3:lle ja PC:lle.

  • Demo: ei testattu.
  • Täysversio: Online-moninpeli 2-4 pelaajalle, co-operative -moninpeli 2-4 pelaajalle, online-pelitilastot, achievementit.
  • Live-ekstrat: Ei mitään.
  • Hinta/laatusuhde: 1200 MS-pistettä on aika kova hinta sinänsä pelattavasta, mutta kovin tylsästä sotilaiden jonossakävelysimulaatiosta.

 

Joe Danger Special Edition

Hello Games/Microsoft Game Studios

Kalle Laakso

 

Reilu puolitoista vuotta sitten PlayStation Networkissa julkaistu PSN:n ”yksinoikeuspeli” Joe Danger, julkaistiin Xbox Livessä hiljattain. Peliä on  paranneltu ja viilailtu sieltä täältä, sen verran reippaasti että pelin Special Edition -painos vaihteeksi Xboxin yksinoikeuspeli.

Pelaaja on Joe Danger, vaarallisia ja näyttäviä temppuja moottoripyörällä tehnyt stuntmies, jonka suurin kunnia on kuitenkin jo historiaa. Nyt Joe yrittää tehdä comebackiä julkisuuteen, joten pelaajan urakka on auttaa kaveria asiassa. Yli 100 kentän uratilassa riittää tekemistä, jonka päämäärä on nostaa Joe Danger taas maailman kuuluisimmaksi hurjapääksi.

Ensimmäisenä pelistä iskee silmiin ikäsuositus: voiko yli 3-vuotiaille suositeltu peli vedota vanhempiin pelaajiin? Toisena asiana: pelillä ei ole mielettömästi kilpailua markkinoilla, joten Trials HD tulee väistämättömästi mieleen. Ikäsuositus on aavistuksen hämäävä, vaikka peli näyttää ja tuntuu erittäin lapsiystävälliseltä. Vaikeusaste ei päätä huimaa eikä oppimiskynnys ole järisyttävä, mutta kentät eivät ole aivan läpihuutojuttujakaan. Siinä missä Trialsissa ajetaan aikaa ja kaatumisia vastaan, Joe Danger pistää pelaajalle haasteita kenttiin mukaan. Kerätään tähtiä, yritetään osua maalitauluihin, päästään lähtöviivalta maaliin yhtenä kombona temppuillen.

Tästä päästään myös huonoihin puoliin. Peli lainaa surutta ja paljon Trials HD:ltä, mutta ei kuitenkaan aivan pienimpiä ja mukavimpia asioita. Trialssissa tuli kentän uudestaan aloitus -nappi hyvin tutuksi. Joessa semmoinen myös on, mutta se lasketaan silti seuraavaksi yrittämäksi, ellei mene hieman kankean paussi-valikon kautta ottamaan uusiksi koko kenttää. Myös puuduttavalta ja hitaalta tuntuvat valikot ovat muutenkin riesana – sekä latausruudut. Joe Danger SE:n lataustaukojen on luvattu olevan jopa 80% nopeampia kuin PlayStation-version, mutta olisi ollut miellyttävää kuitenkin päästä valitsemaan suoraan kentän suoritettuaan uusi kenttä, ilman aloitusvalikkoon menemistä.

Ongelmistaan huolimatta Joe Danger antaa tekemistäkin. Sandbox-tilassa voi tehdä omia kenttiä ja jakaa niitä muiden kanssa Trialsin tapaan. The Lab -pelimuoto on kuin lyhennetty versio uratilasta, jonka kentät ovat hektisempiä ja kiinnostavampia kuin uratilan vastaavat. Jaetun ruudun offline-kaksinpelikin on mukana, mutta jostain syystä ruudunpäivitys notkahteli ajoittain kaverin kanssa pelatessa, karsien peli-iloa tehokkaasti.

Kokonaisuudessaan Joe Danger SE on kaikesta huolimatta tervetullut Arcade-peli, ja mukavaa satunnaista ajanvietettä, jos ei ole jo langennut samanhintaiseen Trials Evolutioniin. Sopii erityisestä perheen pienimmille, mutta varmasti miellyttää vanhempaakin sukupolvea. Demosta saa suhteellisen hyvän kuvan mitä peliltä on luvassa.

  • Demo: Viisi ensimmäistä kenttää uratilasta.
  • Täysversio: Yli 100 kenttää, sandbox-pelitila, the bab -pelitila, kaksi pelaajaa samalla koneella, online-pistetilastot, saavutukset.
  • Live-extrat: DLC-lisäreitä.
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 1200 MS-pistettä. Demo antaa hyvän kuvan pelistä, paljon pelattavaa hintaansa nähden. Varauksella voi suositella.

 

Nexuiz

Illfonic / THQ

Kalle Laakso

 

Vuonna 2005 PC:lle julkaistu ilmainen, avoimen lähdekoodin Nexuiz, löysi itsensä kaupallisena pelinä vuosien jälkeen Xboxille, PS3:lle ja Steamiin. Peli on saavuttanut isompaakin suosiota PC:llä, joten kaupallistaminen ja päivittäminen nykypäivään olivat seuraavat vaihtoehdot.

Nexuis on vanhanajan Arena-tyylinen FPS-peli, joka on saanut paljon vaikutteita Quake 3 Arenasta ja Unreal Tournamenteista. Kartat ovat suhteellisen pieniä ja meininki on nopeatempoisempaa arcadepelailua. Aseet, panokset, suojat ja energiat kerätään maasta, muutamalla pelimuodolla, eikä rautatähtäimiä harrasteta. Pelaaminen on helppo aloittaa, mutta touhu osoittaa edelleen sen, että vanhemmat ensimmäisen persoonan räiskinnät ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan yhä viihdyttäviä ja haastavia.

Nexuiz ei siis brassaile turhalla sälällä. Peli tekee alusta asti selväksi sen, että se tarjoaa kaiken valmiiksi pureskeltuna. Pelaajalle annetaan ase kouraan, peli alkaa, ammu! Peli lainailee häpeilemättä muinaisista esikuvistaan ja esimerkiksi jokainen yhdeksästä aseesta on suora kopio esi-isiltään klassisista raketinheittimistä, railguneihin ja aina sarjatuliaseisiin.

Pelimuotojenkaan kanssa ei ole lähdetty pyörää uusiksi keksimään. Pelin yhdeksää kenttää pelataan vain kahdella pelitilalla, jotka ovat team deathmatch ja capture the flag. Harmillisesti pelimuodot ovat karttariippuvaisia, eli pelin jokaisella kartalla ei voi pelata esimerkiksi lipunryöstöä. Kummallisesti myös jostain syystä pelissä ei ole lainkaan free-for-all-muotoa, mikä olisi sopinut hyvin mukaan pienen pelaajamäärän ansiosta. Tällä hetkellä pelissä on vain 3 vs 3 -moninpeli, mutta tulevaisuudessa määrän on luvattu nousevan kahdeksaan. Näin pienet pelaajamäärät vaatisivatkin ehdottomasti kunnon tappomatsia.

Nexuiz ei kuitenkaan jätä kaikkea pelkästään nostagian varaan, vaan mukaan on saatu myös yli 100 mutatoria, jotka vaihtavat lennosta sääntöjä ja kiusaavat hetkellisesti vastajoukkuetta. Mutatorien kanssa ei ole mielikuvitusta säästelty, joten hilpeitäkin hetkiä tulee, jos kaikki alkavat hyppimään tai jokainen pinta on liukas seuraavan minuutin ajan. Toki mukaan on saatu ihan ”kunnollisiakin” mutatoreja, ja allekirjoittanut huomasi että nykypäivänä on järjettömän vaikeaa pelata peliä mustavalkoisena. Pakka sekoaa myös tähtäyksen vaihtuessa yht’äkkiä päinvastaiseksi.

Musiikki on henkeen ja aiheeseen sopivaa konemusaa. Harvinaisen mielissään sai olla, kun musiikkien ja yleensäkin äänimaailman kanssa ei ole säästelty. Graafisesti peli on räiskeeksi upean näköinen, mikä selittyy pinnan alla sykkivällä Crysis 2 -pelistä tutullaCryEngine 3:lla. Tosin ruudunpäivitys nokahteli aavistuksen tiukimmissa tilanteissa, mutta ei pelaamiseen häiritsevästi.

Demoa tosin pitää pelistä moittia isosti. Sitä voi kokeilla ainoastaan Livessä ja kultatiliä käyttämällä. Kun peli on jo julkaistu, jää demo käytännössä aivan turhaksi, ellei sitten tykkää valikoiden katselusta. Kun täysversioon on saatu mukaan botteja vastaan harjoitteleminen, niin sen olisi suonut myös demoon.

Nexuiz on mukava tuulahdus menneisyydestä. Se on nopeatempoista Arena-FPS:ää, jota on täydellistä pelata, ainakin pienissä erissä. Allekirjoittaneella oli nostagiatrippi lähellä ja kummallisia 15 vuoden takaisia tunteita nousi pintaan – ja samoin jo lähes unohtuneita kirosanojakin. Nexuiz onkin yhtaikaa sekä tuttu että turvallinen, kuin myös nykyaikainen fps-räiske.

  • Demo: Ei kokeiltu
  • Täysversio: Botteja vastaan harjoittelu, kaksi pelimuotoa, yhdeksän kenttää, yhdeksän asetta, +100 Mutatoria, online-pistetilastot, saavutukset, klaanituki.
  • Live-extrat: Ei mitään.
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä. Halpaa viihdettä joka kestää muutamankin illan pidemmälle. Demon huonon suunnittelun takia kuitenkin riskiostos, kannattaa harkita ennen ostoa.

 

Quarrel

Denki/UTV Ignition Entertainment

Kalle Laakso

 

Quarrel! Osasiko sitä odottaa kukaan. Strateginen sanasotapeli. Ei kuulosta kovin ennakko-odotuksia nostattavalta peliltä, mutta hemmetti soikoon miten koukuttava se osaa olla.

Ideana on sotia sanoin ja lähteä hippasille rajan yli vastustajan puolelle. Sanat ovat siis miekkaa vahvempia. Kumpikin osapuoli on juuri niin vahva mitä oma armeija on. Armeja koostuu maksimissaan kahdeksasta miehestä, mikä tarkoittaa tässä pelissä sitä, että pelaajan pitää muodostaa maksimissaan kahdeksankirjaiminen sana annetuista kirjaimista. Toki lyhyemmätkin sallitaan.

Jokaisella kirjaimella on oma pistemääränsä, joita lasketaan yhteen. Yleisimmillä kirjaimilla ja sanoilla ei pisteitä juuri saa. Esimerkiksi A, I, ja N ovat yhden pisteen arvoisia, kun taas M- ja G -kirjaimista putoaa neljä pistettä. Pidemmän tai monipuolisemman sanan tehnyt pelaaja luonnollisesti voittaa, mutta jos sanat ovat identtisiä tai pistemäärä on sama, niin tällöin huomioidaan myös kumpi pelaajista sai sanan nopeammin valmiiksi. Hävinnyt osapuoli menettää aina miehistöään, hyökkäyksen hävinneen miehistöstä osa joutuu sotavangeiksi puolustajan puolelle, täydentäen samalla puolustuksen miehistöä ja loput vetäytyvät takaisin lähtökuoppiinsa. Hävinnyt puolustus taasen kupsahtaa kokonaan, hyökkääjien vallatessa alueen täysin itselleen.

Jos puolustava joukkue oli hyökkääjiä pienempi, saa hyökkääjä yrittää seuraavalla kierroksella pidempää sanaa, ellei puolustava puoli saa kirjaimillaan luotua paremmin lyhyttä ja ytimekästä muotoa tai nouda täydennyksiä muilta hallitseviltaan alueilta. Puolustaja voi siis voittaa ylivoimaisenkin hyökkääjän, mutta tämä vaatii lähes täydellistä onnistumista. Kuulostaa oudolta, mutta kaikki toimii yllättävän hyvin.

Graafisesti peli on erittäin pirteän ja räikeän näköinen, värejä ei ole säästelty missään kohdin ja mielikuvitusta on käytetty, mikä takaa sopusuhtaisen ja ystävällisen ympäristön peliin nuoremmillekin. Musiikista voisi sanoa sen, että se on O.K.A.Y!

Ongelma on tosin siinä että peli on englanninkielinen. Kielimuuri karkoittaa herkästi, vaikka idea toimii ja houkuttelisikin. Englanninkielen ei tarvitse olla kiitettävää, mutta haastetta kuitenkin on, jopa liikaa vähemmän kieltä osaaville. Samalla peli jättää myös erityisen hyvän vaikutelma, koska se ei ole kerta kaikkiaan millään tapaa verrattavissa muihin arcadepeleihin, eikä kirjainten järjestely ole tuskin koskaan ollut näin viihdyttävää. Strategistinen sanasotapeli. Olen aivan Ä.I.M.ÄN.K.Ä.K.E.N.Ä!

  • Demo: Quickplay kahden tietokonevastustajan kanssa
  • Täysversio: 1-4 pelaajaa samalla koneella tai verkossa, viisi pelimuotoa, online-pistetilastot, saavutukset.
  • Live-extrat: ei mitään.
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 400 MS-pistettä. Yllättävän viihdyttävä ja laadukas hintaansa nähden, mutta demo kannattaa testata ennen ostoa. Jos englanti ei suju, kannattaa jättää suosiolla väliin.

 

Red Bull X-Fighters

Xendex / Konami Digital Entertainment

Antti Mutta

 

Freestyle-motocrossin mielenkiintoisessa maailmassa energiajuomajätti Red Bullin perustamalla X-Fighters-kilpailulla on merkittävä asema. Härkätaisteluareenoilla alkujaan käydyt kisat keräävät yhteen lajin huiput Travis Pastranasta lähtien. Tapahtuman erikoisuutena ovat edelleen kohtuullisen kokoiset kisa-alueet, joissa katsojien on helppo seurata suosikkiajajiensa päätähuimaavia temppuja.

Suosiostaan huolimatta tapahtumasta on puserrettu varsin laimea videopelikokemus. Vähistä hevosvoimista käy syyttäminen itävaltalaisen Xendexin työmiesmäistä tyyliä. Kekseliäisyyden ja kunnianhimon tilalla on kierrätys ja kopiointi. Hermojaraastavan huikeasta Trials HD:sta on lainattu ajaminen ja estetiikka, Tony Hawk’s Pro Skaterin perillisistä ääriurheilupeleistä puolestaan temppujen tekomekaniikka.

Valitettavasti yhdistelmän toteutuksessa on menty aidan ali. Trialsin ohjauksen herkkyydestä ei ole tietoakaan, eikä visuaalinen ilme ole esikuvaansa verrattavissa. Temppujärjestelmän pilaa nappien sijoittaminen sikin sokin ympäri ohjainta. Liipasimet ja olkanapit ovat yhtälössä liikaa. Analogiohjaimen käyttö nappien tilalla olisi ollut nykypäivää.

Vanhoista ajoista muistuttavat myös puitteet. Moninpeliä ei ole lainkaan ja pääroolissa oleva X-Fighters World Tour -uratila on mielikuvitukseton. Pelaaja aloittaa perinteiseen tapaan nollasta, mutta saa maailmalla kisapaikkoja kiertäessään faneja, uusia pyöriä ja vaatteita. Välineistä ei ole suurempaa iloa ja talliinsakin saa parhaan prätkän liian varhain. Fanien kerääminen on puolestaan idea, joka ei saa lainkaan siipiä.

Kaikesta kritiikistä huolimatta kömpelö Red Bull X-Fighters viihdyttää vähään tyytyvää prätkätemppujen ystävää hetken verran. Parempien pokaalien tai nopeampien leaderboard-aikojen tavoittelu tuskin kiinnostaa, mutta kerran lajin tosifani käy läpi virtuaalisen X-Fighters-sirkuksen. Eikä edes ylihinnoittelu ole tällöin esteenä. Sen sijaan muille pelaajille XBLA:ssa on tarjolla tasokkaampaa ja vieläpä kotimaista kyytiä aidon Trials HD:n voimin.

  • Demo: Joitakin ratoja.
  • Täysversio: Online-pelitilastot, achievementit, kaikki radat.
  • Live-ekstrat: Pelaajakuvat.
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä on kallis pieti halvasta tuotannosta.

 

Scrap Metal

Slick Entertainment / Microsoft

Juho Anttila

 

Romuralli on hauskaa. Vielä hauskemmaksi se muuttuu, jos autot varustetaan tuliaseilla. Scrap Metal seuraa vanhaa tuttua ylhäältä kuvattujen kaahailupelien kaavaa. Vauhdikasta toimintaa, nopeita autoja ja tehokkaita aseita, siinä resepti menestykseen.

Varteenotettavaa Scrap Metal:ssa on sen ruosteisen rujo tyyli. Värikkyydestä on turha haaveilla. Tarjolla on autoromuttamon estetiikkaa. Hyvältähän se näyttää, omalla persoonallisella tavallaan, vaikka polygoniennätyksiä ei hätyytelläkään.

Pelattavuuden puolella on hieman enemmän toivomisen varaa. Ajotuntuma on juuri hitusen liian liukas. Ajokin ohjaamisessa vaaditaan taitoa, mutta myös väärällä tavalla. Onnistumisen elämyksiä tarjoillaan harvemmin kuin ikäviä turhautumisen tunteita.

Yksinpeli jakaantuu useammalle radalle, joita jokaista hallitsee yksi pelin pomohahmoista. Ennen kaksintaistelua on kuitenkin selvitettävä kourallinen haasteita, jotka vaihtelevat kilvan ajamisesta romurallin kautta myös erikoisempiin haasteisiin. Kun pomo on lopulta voitettu, aukeaa tie kohti seuraavaa rataa ja uusia haasteita. Tehtävissä on mukavasti vaihtelua, mutta samoja ratoja päädytään kierrättämään liiaksikin.

Ajokeissakin on valinnanvaraa. Kun pelaaja romuttaa ennen näkemättömän auton, tulee se ostettavaksi tukikohtana toimivan romuttamon puolelle. Autoja voi myös viritellä kisoista ansaittavilla pisteillä. Kussakin menopelissä on omanlaisensa aseistuksensa, joten oikean auton valinta on tärkeä osa kisoihin valmistautumista.

Scrap Metal viihdyttää aikansa, mutta pelattavuuden puutteet ja itsensä toistavuus laimentavat kokemusta väistämättömästi. Moninpelikin olisi tarjolla, mutta kuten niin monissa XBLA-peleissä, peliseuran löytäminen on haastavaa. Aivan liian korkea hinta on viimeinen niitti. 1200 pistettä on pahasti epäsuhdassa paketin sisällön määrään ja laatuun nähden.

  • Demo: Kolme kisaa
  • Täysversio: Kaikki radat ja kilpailut, moninpeli
  • Live-extrat: Teemapaketti
  • Hinta ja hinta/laatu-suhde: 1200 pistettä. Liian kallis laatuunsa nähden.

 

The Simpsons Arcade Game

Backbone Entertainment / Konami

Mikael Helenius

 

Jos popkulttuuri-intoilijat jostain asiasta ovat yhtä mieltä, niin Simpsonien laatupudotuksesta vuosien saatossa. Aikaisemmin älykäs ja anarkistinen sarja menetti teränsä ja taantui kasvavassa määrin typerämmäksi. 23. kauttaan pyörivän sarjan mahalaskun alkamisen ajankohdasta ei tietenkään ole täyttä konsensusta, mutta veikkaukset ajoittuvat yleensä ensimmäisen vuosikymmenen täyttymisen paikkeille.

Ensimmäinen sarjaan perustuva videopeli oli kolikkopeli The Simpsons Arcade, joka julkaistiin muutama vuosi sarjan syntymän jälkeen 1991. Myöhemmin se nähtiin kolikkokabinettien ohessa Commodore 64:llä ja MS-DOSilla, ja nyt myös Xbox Live Arcadessa.

Alkuvuosien älykästä huumoria odottaneille on luvassa suuri pettymys: peli ei ole hauska. Sitä ei ole myöskään hauska pelata. Pelaamisen anti on olematonta. Moniulotteisen ja stimuloivan viihtymisen sijaan aivot taantuvat yksisoluisen organismin tasolle. Hieman kuin uusia Simpsoneita katsoessa.

Klassinen mätkintarcade-peli sijoittuu tarinan ympärille, jossa Mr. Smithersin timanttiryöstön tiimellyksessä jalokivi putoaa Maggien tutin paikalle, ja mies kaappaa vauvan mukaansa. Perhe jahtaa miestä kahdeksan kentän läpi, mätkien samalla porukkaa lakoon tutuissa maisemissa.

Juoni kuulostaa anarkistisemmalta kuin mitä se on: kyseessä on klassinen videopelijuoni, jossa alkuperäismateriaalista on rykäistys kasaan sisällöltään epäkoherentti sotku pelaamisen taustakankaaksi. Muutaman cameon ja tuttujen maisemien ohesta ei löydy varsinaista huumoria.

Vetovastuu jää täten pelaamiselle. Pelattavuus rajoittuu hyppäämiseen ja lyömiseen, kuten kolikkopeleissä usein. The Simpsons Arcadenkohdalla kyseinen vähäeleisyys tarkoittaa mielenkiinnotonta ja virikkeetöntä napinhakkausta, joka pelaajan palkitsemisen sijaan tuuduttaa uneen hienovaraisuuden puuttellaan. Vähillä elementeilläkin on mahdollista saada aikaan hyvät ja reagoivat kontrollit.

Lukuisilla vaihtelevilla pelimuodoilla, moninpelillä, leaderboardeilla ja muulla oheismateriaalilla varustaminen ei muuta sitä tosiasiaa, ettei peliä tee mieli pelata muutamaa tuntia enempää, jos sitäkään. Nettipelistä seuraa ei ymmärrettävästi pahemmin löydy, eikä monotoninen suorittaminen muutu hauskaksi edes muiden seurassa.

  • Demo: Ensimmäinen kenttä viiden minuutin aikarajalla team quarters -muodossa, jota voi pelata kolmen kaverin kanssa.
  • Täysversio: Kahdeksan kenttää, ROM-valinta USA:n ja Japanin väliltä, enemmän pelimuotoja, online-pistetilastot, saavutukset.
  • Live-ekstrat: ei mitään.
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä. Ei suositeltava ostos kenellekään, joka haluaa hyvän tai edes kelvollisen pelin.

 

Wrecked Revenge Revisited

Supersonic Software / 505 Games

Jukka O. Kauppinen

 

Puhutaanpa ensin vanhoista. Brittiläinen Supersonic Software on erittäin pitkän linjan pelitalo, vaikka moni ei puotia nimestä varmaan tunnekaan. Mutta sanotaanpa Micro Machines, niin luultavasti monella repsahtaa naama hymyyn. Itse kuitenkin nostan lippusalkoon Mashed-pelit, jotka julkaistiin PS2:lle, Xboxille ja PC:lle vuosina 2004 ja 2005. Ne ovat mielestäni parhaat bile-kaahailukaaosbailauspelit ikinä ja se syy miksi minulla on yhä Xbox kaapissa eikä varastossa.

Ei siis ihme, että hyvin Wrecked-pelin tutuhko kansikuva ja studion nimi saivat pulssini kiihtymään. Olen kaivannut Mashedien kaltaista lystiä bileajelupeliä jo pitkään – ja sitten se tuli aivan tyhjästä.

Tähän kohtaan huono uutinen. Wreckedin yksinpeli on lähinnä lämmittelyä ja opettelua. Onhan siinä useita pelitiloja ja vänkiä haasteita, mutta varjojen kanssa kisaaminen ei ole pitkällä tähtäimellä kovin palkisevaa. Unohtakaa siis yksinpeli. Ja vähän surullisesti myös nettimoninpeli, sillä peliseuraa tähän ei juurikaan löydy.

Mutta moninpeli samalla koneella – tämä on tosi lystiä, riehakasta ja riemun/kauhunhuutoja herättävää moninpelattavaa. Pelin juju on sinällään tuttu. Enimmillään neljä autoa radalla, aseita, miinoja, kurveja, kamalia rotkoja ja vinkeitä ylläreitä. Kaahataan hirmuista kyytiä, jäynitään muita, annetaan konekiväärien kutitella perspeltejä, tyrkätään tyypit rotkon reunan yli ja nauretaan – voi että niin kovasti nauretaankin. Kyllähän se nettipelikin löytyy, mutta nettipelaajia ei.

Wrecked pyörii sujuvasti ja näyttää juuri sopivan kivalta, tarjoten pelaamiselle nautinnolliset visuaalit mutta keskittyen ennen kaikkea erittäin sulavaan pelattavuuteen. Pelin perusversiossa on kuusi rataa, 14 asetta ja viisi erilaista ilmaiskua.

Suosittelen erittäin lämpimästi hyvistä bilepeleistä tykkääville, mutta en yksin- tai nettipelaajille.

Lukaiskaapa samalla myös Mashedin arvostelu: Mashed: Fully Loaded (PS2, Xbox)

  • Demo: Ei sisällä lainkaan yksinpeliä, mutta moninpeli onnistuu samalla koneella ja verkossa.
  • Täysversio: Kaikki pelitilat ja muut herkut.
  • Live-extrat: Wrecked Highway to Hell -laajennus
  • Hinta ja hinta/laatusuhde: 1200 MS-pisteellä saa täysin kelvottoman yksinpelin mutta riemukkaan samalla koneella pelattavan bilepelin.

 


 

Lisää aiheesta

Alan Wake’s American Nightmare (Xbox 360)

Islands of Wakfu (Xbox 360)

Puddle (PS3, Xbox 360)

Renegade Ops (PC, PS3, Xbox 360)

Street Fighter III: Third Strike Online Edition (PS3, Xbox 360)

Toy Soldiers: Cold War (Xbox 360)

Lue myös

Borderlands 2 -ensikosketus – isompi, laajempi ja parempi

Far Cry 3 -ensikosketus osa 1 – terveisiä täältä paratiisisaarelta, painajaissaarelta

Far Cry 3 -ensikosketus osa 2: Massive tykkää liekeistä ja räjähdyksistä

Tom Clancy’s Ghost Recon: Future Soldier – haastattelu – teimme todellisen spec ops -pelin

 

Paras peleistä on…

Katso tilanne vastaamatta

Muropaketin uusimmat