UUSIMMAT

Toimituksen suosikkipelit 2012: Janne

02.01.2013 16:00 | Janne Mikola

Vuosi lähestyy loppuuaan ja toimitus valitsee vuoden suosikkipelejään. Yhteiset valinnatkin tehtiin, mutta niiden ohella jokainen kynnelle kykenevä sai nimetä vuoden omat suosikkipelinsä muiden mielipiteistä tai pelimausta piittaamatta.

Tehtävä oli yksinkertainen: jos peli julkaistiin vuonna 2012 Euroopassa ja sitä pystyi peliksi kutsumaan, se kelpasi listalle. Mutta sitten menikin vaikeaksi? Miten rajaat listan vain kymmeneen peliin, kun vaihtoehtoja riittäisi? Tänään vuorossa on Janne.

Torchlight II

Listan kymmenes peli on osittain eräänlainen kannanotto. Osittain se on myös listan kymmenenneksi paras peli. Siinä missä Borderlands 2 oli ehkä hieman sivussa näiden kahden muun loottipelin keskinäisestä miekankalistelusta, kahden tappelupukarin kesken vihaisia sanoja vaihdettiin sitten enemmän.

Ja onhan se ihan selvä juttu, että kyllä Torchlight II oli muutamalla tavalla fiksumpi ja parempi peli kuin Diablo III oli. Paremmat sivutehtävät, aidompi tutkimisen tuntu lineaarisen eteenpäin työntämisen sijaan, paremmat pomotappelut, ei Auction Housea, ei nettiyhteyttä vaativaa DRM:ää. Vain yhdistämällä parhaat ominaisuudet näistä kahdesta olisi mahdollista luoda se kaikkien aikojen hack & slash -peli. Vaikka Diablo III on listallani korkealla, en vähättele Torchlightin hyviä ominaisuuksia pätkääkään.

Endless Space

Master of Orion 1 ja 2 olivat aikansa jumalpelejä. Ja niin se vain on, että kun joku tuolla jossain edes vähän haiskahtaa Master of Orionilta, se pitää testata. Endless Space oli tämän vuoden ”joku tuolla”.

Ja paketti on ihan toimiva. Jumalpeliksi Endless Spacesta ei ole, eikä varmaan edes maininnaksi pelihistoriikeissa, mutta kyllä tätä oikein mielellään siihen ensimmäiseen isoimmassa kartassa tapahtuvaan kaikilla mahdollisilla osapuolilla höystettyyn voittoon asti jaksoi pelata. Kun pohjalla oli se viitisentoista epäonnistunutta galaksin valloitusyritystä, oli pelikello voiton hetkellä ehtinyt jo sadan tunnin paikkeille. Peli veti pikkutunneille pariin otteeseen. Lisäksi pelin jatkokehittelyyn otettiin mukavasti myös pelaajat mukaan.

Trials Evolution

Listan ainoa varsinaisesti konsolilla pelaamani peli onkin sitten toinen listan suomalaisista, eli Trials Evolution. Kiikkerää, mutta loogista ja toimivaa ohjattavuutta näyttävään kikkailuun ja ihmisen sisäänrakennettuun kilpailuhenkeen yhdistelevään peliin jää koukkuun.

Yksinpelin ja moninpelin rajoja sumennetaan pelissä tyylillä. Harva muu yksinpeli saa minut nauramaan hiljaista pahisnaurua miettiessäni Kauppisen naamaa tämän nähdessä omalla ruudullaan viimeisimmän oikoreittini. Siinähän yrittää pistää paremmaksi!

Hassuna sivuhuomiona Trials Evolution taitaa olla vuoden ainoa peli, jonka valikkomusiikkien aikana on tullut pakottava tarve nostaa vahvistimen desibelit kattoon ja kuunnella hetken vain näitä simppeleitä mutta tyylikkäitä melodioita.

FTL: Faster Than Light

Roguelike-genreen periaatteessa istuva FTL oli jännä peli. Hankin sen itselleni vain lähinnä siksi, että se sai mainintoja keskusteluissa vähän jokaisella irkkikanavalla, keskustelufoorumilla ja kaveriporukassa, joissa itse vaikutan. Enkä pahemmin tiennyt, mitä olen hankkimassa. Osoittautui aika nopeasti, että ihan näppärän ja addiktoivan pikkupelin tulin hankkineeksi.

Kukapa Babylon 5:n kahdesti läpi katsellut ei haluaisi ohjastaa omaa avaruusalustaan kilpajuoksussa isoa pahista karkuun? Aluksen hallinta, päivittäminen, kunnossapito sekä miehistön hankinta ja sijoittelu alukselle ovat toki mikromanagerointia, mutta hyvää sellaista. Valinnoilla on merkitystä, mutta vielä enemmän merkitystä on valintojen yhteneväisillä ja päämääriin pyrkivillä ketjuilla. Satunnaisella sörkkimisellä ja osien ostelulla tie tulee olemaan lyhyt. Pelinaikaisia tallennusmahdollisuuksia ei ole ja kun kuolet, kuolet pysyvästi. Ja seikkailu tulee aloittaa alusta.

Pelin huonoin puoli oli ehkä sen liian vahva nojaaminen satunnaisgeneroituihin tapahtumiin. Ei ole varsin mieltäylentävää joutua huonossa hapessa lähes varmasti fataaliin tilanteeseen vain, koska satunnaisgeneraattori niin sanoo.

Tribes: Ascend

Maailman nopein FPS tuli, näki ja kyllähän se ihan kohtuullisesti voitti. En ole itse ollut koskaan näköä hitaampiin projektiileihin perustuvan rakettihipan suuri ystävä tai kuluttaja.

Tribes: Ascend oikeastaan vain korostaa tätä kuviota kasvattamalla pelihahmojen liikkumisnopeuksia satoihin kilometreihin tunnissa. Kyllähän ne termit ”hippa” ja ”baletti” vain tätä tunnelmaa monella tapaa hyvin kuvaavat. Tribes: Ascendista ei koskaan tullutkaan minulle pelitunnillisesti suuri tapaus.

Mutta on ihan selvää, että kaiken minkä Tribes: Ascend tekee, se tekee hyvin. Pelattavuus ei jää hiotuista Team Fortress 2:sta sun muista millään tavalla jälkeen. Lisäski alkuperäisen Tribes-kokemuksen ydin on ymmärretty oikein ja sitten taottu peliin punaisena hehkuvalla vasaralla juuri kuin pitääkin. Laadukasta räiskintää, jonka pariin voi palata aika-ajoin uudestaan, kun haluaa jotain nopeaa ja helppoa pureskeltavaa, eikä ole aikaa syventyä vaikka Witcher 2:n uudelleenläpipeluun moraalisiin valintoihin.

Far Cry 3

Itselleni henkilökohtaisesti vuoden suurin yllättäjä oli Far Cry 3. Kyllä, jopa yli yllättävyydellään leuhkivan XCOMin. Tämä johtui siitä, että Far Cry 2, pelin hyvin samanhenkinen edeltäjä, onnistui kaikessa mammuttimaisuudessaan olemaan niin mitäänsanomaton, tylsä, sieluton ja jopa pelimekaniikaltaan viallinen teos.

Far Cry 3 osoitti sen, että joskus pelinkehittäjänkin on mahdollista oppia virheistään. Moni on jo tuominnut esimerkiksi Dragon Age 3:n syvimpään turhuuden kuiluun koska Dragon Age 2 oli puolijöötiä. Itse elätän uskoa ja Far Cry 3 valeli sen uskon päälle virkistävää ja ryhdistävää taikalientä. Niin voi yhä käydä. Dragon Age 3:lla ja Far Cry 3:lla ei tietenkään ole keskenään mitään tekemistä. Far Cry 3 on vain virheistä oppimisen riemuvoitto. Minulle Far Cry 3 oli se vuoden 2012 massiivinen teos. Se virtuaalimaailma, jonka tutkimiseen saatoin käyttää 100 tuntia, ja sen jälkeen vielä toiset 100 tuntia. Peli samassa kategoriassa, jonka viime vuonna voitti Skyrim.

Enkä oikeasti pidä Far Cry 3:n teknistä finessiä edes kovin vähäisenä asiana. Vielä nyt pelin julkaisun jälkeenkään ei ole ihan täysin selvinnyt se, minkä tasoista Far Cry 3:n modattavuus on, mutta olisi se mahtavaa nähdä Far Cry 3:n maailmassa erilaisia survival-modeja vaikkapa Day Z:an tyyliin. Far Cry 3:n negatiivisin asia olikin se, että en voi sen jälkeen antaa enää ArmA II:npelimoottorille mitään anteeksi.

Legend of Grimrock

Omalla listallani korkeimmalle kiipinyt suomalaispeli on Legend of Grimrock. Esitetään asia yksinkertaisesti: ainoa asia joka itseäni pelissä harmitti, oli se, että se loppui. Jotenkin ärsyttävällä tavalla liian lyhyeksi jäänyt vanhan koulukunnan luolastoryömintä oli mukava tuulahdus vanhaa kaverille, joka tykkää puzzleista, d20-nopan heittelystä ja tietokoneroolipeleistä.

Se vähäinen määrä pelimaailman taustaa ja pelinaikaista juonta mitä pelaajalle esiteltiin, vaikutti vatsanpohjaa kutkuttavalta. Se on omituista, koska materiaalia todella oli kovin vähän. Päälimmäisin fiilis, joka Grimrockista jäi käteen oli se, että toivottavasti samaan universumiin pääsee visiitille joskus vielä uudemman kerran. Ehkä ”modernimman” roolipelin merkeissä, ehkä mekaniikaltaan samaan pohjautuvan luolastoseikkailun muodossa. Joka tapauksessa: minä haluan lisää.

XCOM: Enemy Unknown

Olemme nähneet jo sata ja yksi kertaa, miten vaikeaa se on. Ottaa jokin videopelihistorian hämärien takavuosien sarja ja ymmärtää, mistä pelissä aikanaan oli kyse sekä onnistua luomaan sille nykystandardien mukainen laadukas ja hauska jatko-osa. Yleensä tuloksena on verenpainetta nostattava roskamöykky. Vaan ei tällä kertaa. XCOM on siitä jännä tapaus, että samaan aikaan kun peli oli yksi vuoden parhaiten lupauksensa lunastaneista peleistä, oli se myös yksi vuoden yllättävimpiä pelejä.

Miten tuo on mahdollista? Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Firaxisin kehittäjät puhuivat pitkään oikeita juttuja. Ominaisuuslistat ja esitelty materiaali näytti pitkään hyvältä. Kutina oli, että tästä voi tulla kova peli. Mutta ei sitä silti voinut yksinkertaisesti uskoa. Ei, koska niin usein nämä wanhan herättelyt mokataan.

Lopulta kun XCOM saatiin pihalle, oli kuin olikin käsissä paketti joka ikään kuin teki sen kaiken. Vuoropohjaista ja taktista taistelua, planeettamittakaavan strategiaa ja ennen kaikkea riittävän korkea vaikeusaste. Peliä ei tuosta vain juostu läpi. Peli tarjosi samoja tunteita kuin alkuperäisetkin XCOM:it: turhautumista ja luovuttamisajatuksia. Kuitenkin se veti magneettisesti pelaajansa takaisin sorvin ääreen. Juuri sillä hetkellä, kun pelaaja oli kypsä, oli skenaariosta riittävästi informaatiota ja ymmärrystä, jotta sen sai voitettua.

Jos tämä tuore versio jotain menetti vanhaan verrattuna, merkittävin tällainen menetys oli ehkäpä ahdistavan kauhutunnelman vaihtuminen suhteellisen hanskassa olevaan menoon ja meininkiin. Vai menettikö peli oikeasti edes tätä? Olivatko alpuperäiset pelottavia ja ahdistavia vain silloisen oman ikäni puolesta?

Diablo III

Vuosi 2012 jäänee historiankirjoihin jonkinlaisena grindailu- ja loottailupelien vuotena. Oli Diabloa, Borderlandsia ja Torchlightiä. Ja kyllä näistä peleistä loppujen lopuksi Diablo III oli se, joka sai minut pelaamaan itsensä läpi kolme ja puoli kertaa, pelaamaan peliä kaikissa sen mahdollisissa muodoissa kaverien kanssa pelailusta yksinpeliin ja internetin satunnaiseenpeliseuraan.

Mikä Diablo III:ssa sitten oli ehdottomasti parasta tästä kolmikosta? Kysymys on itse asiassa hieman hankala. Olen pohjimmiltani FPS-veijari, joten luulisi Borderlandsin jyräävän jo lajityyppinsä takia. Tykkään myös katsoa taaksepäin, joten luulisi kunnioitukseni alkuperäisen Diablon tekijöitä kohtaan kohdistavan kiinnostukseni Torchlightiin. Vaan näin ei ollut.

Pientä roolia näyttelee tietysti pelien julkaisuaikataulu. Diablo III julkaistiin ensin ja hakkasin sitä satoja tunteja. Kyllä siitä seuraa pienimuotoinen kyllästyminen aivotonta lootinkeräilyä kohtaan. Mutta on Diablo III:lla paljon ansioita ihan aikajanalta irrotettuna pelinäkin. Pelin vaikeustaso oli julkaisukunnossaan hyvinkin täydellinen aina Infernon ensimmäiseen näytökseen asti.

Pelin loottimekanismi osasi olla niin kutkuttava kuin se vain saattoi olla. Kyllä kavereita ketutti ja itseä riemastutti, kun ensimmäinen legendary-tason esine tipahti jo ensimmäisellä läpipeluukerralla. Välivideoissa ja erityisesti universumin näkemyksessä enkeleistä on enemmän munaa kuin Bayonettan nahkahousuissa. Pelattavuus oli niin sulavaa jo julkaisussa kuin tuon kaltaisessa pelissä voi ikinä ollakaan.

Kyllä Diablo III oli minulle tässä kategoriassa se vuoden peli. Vaikka Auction House onkin typerin idea, mitä loottaamisella palkitsevaan peliin kukaan on koskaan keksinyt.

Mass Effect 3

Kun mietin vuotta taaksepäin ja etsin peliä, joka sai pohtimaan, väittelemään, keskustelemaan ja syventymään kaikkein eniten, se peli oli Mass Effect 3. Tietenkään kiistanalaisuus ei aina ole hyve. Ja Mass Effect 3:n kohdalle generoitunut kohu olikin monelta taholta kovin negatiivissävytteistä.

Itse en kuitenkaan koskaan samaistunut internet-kansan 50-prosenttisesti rikkinäisin pointein varustettuihin YouTube-videoihin Mass Effect 3:n lopun ”virheistä”. En olisi itse kaivannut fanservicenä tarjottua korjailtua loppua. Mass Effect 3 sellaisenaan päätti yhden hienoimmista videopelaamisen modernin aikakauden trilogioista jotakuinkin sillä samalla tasolla, millä sarja oli heilunut aiempienkin osiensa kohdalla. Ei Mass Effect -sarja ollut missään vaiheessa aito vapaan valinnan peli. Ja yhtäkkiä pelin lopullisen päätöksen kohdalla niin olisikin pitänyt olla? Pyh.

Kiitos BioWare. Jäljellä on enää kysymys, että mitä seuraa jatkossa?

 

Muuta vuoden peli -setitystä:

Osallistu myös vuoden pelit -äänestykseenVuoden 2012 parhaat pelit -äänestys – nimeä ehdokkaat!

Äänestä vuoden epäonnistujia:Vuoden 2012 suurimmat epäonnistujat

Vuoden pelit:

Vuoden pelit: melkein palkintosijoilla

Vuoden lautapelit

Vuoden pelit, osa 2

Vuoden pelit, osa 1

Tällainen oli uutisvuosi 2012

Toimituksen suosikit:

Toimituksen suosikit 2012: Miikka

Toimituksen suosikit 2012: Tero

Toimituksen suosikit 2012: Kalle

Toimituksen suosikit 2012: Jukka

Toimituksen suosikit 2012: Eric

Toimituksen suosikit 2012: Juho