Arvio: Maailman paras The Cure nyyhkyjumitti yli kolme tuntia

08.10.2016 13:31 | Aki Lehti | 2166

20 vuoden odotus palkittiin 35 biisiä sisältäneellä setillä.

Edelleen ahkerasti keikkaileva The Cure ei jostain syystä ole eksynyt Suomeeen pieneen ikuisuuteen. Synkistelyryhmä soitti täällä viimeksi vuoden 1996 Provinssirockissa. Perjantai-iltana fanien pitkä odotus palkittiin bändin heittäessä Hartwall Areenalla vaatimattoman 35 biisiä sisältäneen, yli kolme tuntia pitkän konsertin.

The Cure on keikkaillut jo pitkään vanhan materiaalinsa varassa, sillä tuoreimmasta 4:13 Dream -studiolevystäkin on ehtinyt vierähtää jo kahdeksan vuotta. Eilisen esityksen perusteella moisesta on turha valittaa, sillä 40 vuotta sitten perustetun bändin diskografiassa on niin jumalaton määrä loistavia biisejä, ettei niitä kaikkia ehdi veivata mitenkään läpi edes yli kolmen tunnin konsertissa.

Maratonkeikkoja soittava bändi ei onneksi tyydy soittamaan samoja biisejä läpi joka keikalla, vaan settilista elää illasta toiseen. Eilen pääosassa olivat Disintegration-levyn ja ilahduttavasti Head on the Door -albumin laulut. Keikkaa ei voi juuri paremmin aloittaa kuin yhdellä kaikkien aikojen parhaalla levynavauskappaleella, eli Disintegrationin Plainsongilla.

the_cure_hartwall_areena_07_10_2016_pasi_eriksson_photography_05

The Curen pääjehu Robert Smithillä on aina ollut upea taito tehdä sekä muutaman minuutin mittaisia pop-hittejä, että pitkiä, massiivisia ja raskassoutuisia biisejä. Keikan ensimmäiset 19 laulua kuuluivat lähinnä jälkimmäiseen osastoon ja vasta encoreissa esitettiin enemmän kevyempiä pop-biisejä.

Niin hienoja lauluja kuin Closedown, From the Edge of the Deep Green Sea, One Hundred Years, Disintegration ja lukemattomat muut ovatkin, niin hypnoottisssa jumituksessa oli haastetta kovimmallekin fanille, joka tällä kertaa johtui lähinnä harvinaisen huonoista soundeista. Jotkin satoja kertoja kuulemistani biiseistä tunnistin vasta laulun alkaessa, Simon Gallupin basson ja Jason Cooperin rumpujen haudatessa syntikkamelodiat ja varsinkin Reeves Gabrelsin kitaroinnin kokonaan alleen. Jotenkin hämmentävästi soundit vaihtelivat biisistä toiseen. Esimerkiksi Lullaby kuulosti juuri siltä kuin kuuluukin, mutta Pictures of You – ja Disintegration -biisit olivat aivan kammottavaa puuroa. Smithin lauluääni oli onneksi edelleen hienossa kunnossa, ja ennen encoreja soundit saatiin vihdoinkin kohdilleen.

Encoreissa kuultiin vaatimattomat 16 biisiä, joiden laulut oli jaettu näppäriin paketteihin. Aiemmilla keikoilla bändi on palannnut lavalle neljä kertaa, joissa kuultu materiaali voidaan jakaa karkeasti nyyhky-, rokki-, poppi- ja joraus-encoreihin. Helsingissä kaksi viimeistä pakettia oli yhdistetty yhdeksi kahdeksan biisin köntiksi. Illan ainoa uusi kappale oli nyyhkyosion aloittanut It Can Never Be the Same, jota seurasivat Prayers for Rain, hieman yllättäen The Crow -leffan soundtrackilla julkaistu Burn ja ikisuosikki Forest.

Rokkiosioon oli ilahduttavasti mahdutettu Never Enoughin,  Fascination Streetin ja Wrong Numberin lisäksi The Top -levyn Shake Dog Shake.

Poppijorausosio oli melkoista hittiputkea, joista ensimmäisenä kuultu Friday I’m in Love kelpasi tietysti yleisölle, mutta tuntui olevan bändille itselleen pakkopullaa. Sitä seuranneista lauluista on turha etsiä valittamisen aihetta, ja koko keikka jäi ehdottomasti positiivisen puolelle. Tarjolla oli vielä Doing the Unstuck, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry, The Lovecats, Hot Hot Hot!!!, Close to Me ja Why Can’t I Be You? 

The Cure on edelleen maailman parasta synkistelypoppia, jota ei pilannut edes hetkittäin paskat soundit.

Nämä biisit kuultiin:

fullsizerender

Kuvat: Pasi Eriksson

Muropaketin uusimmat