Ilosaarirock on vuodesta toiseen tunnelmaltaan Suomen parhaimpia festareita
Joensuun Ilosaarirock ei pettänyt tänäkään vuonna. Ulkomaalaisia isoja nimiä ei ollut tarjolla, mutta sitäkin enemmän kiinnostavia vaihtoehto-orkestereita ja suomalaisia suursuosikkeja.
Aluetta oli taas tänä vuonna laajennettu. Uusi Tähtiteltaksi nimetty jättiteltta oli sijoitettu päälavan taakse ja ja vanhan telttalavan paikalle oli isketty pienempi lähinnä punkkia ja metallia tarjoillut Sue-teltta. Festarin parhaimmat bileet löytyivät taas Rentolavan hiekkarannalta ja sympaattinen rekkalava esitteli uransa alkuvaiheessa olevia artisteja. Ilosaari on Flow´n lisäksi yksi niitä harvoja festareita joille tulee lähdettyä kerta toisensa jälkeen jo pelkästään hyvän fiiliksen takia.
Motörheadin keikan peruuntuminen Lemmy Kilmisterin terveydentilan takia ei oikeastaan ollut suuri menetys. Tietysti moinen harmitti festarilipun vain bändin takia ostaneita, mutta Motörhead ei olisi mitenkään voinut kuulostaa kovinkaan kummoiselta päälavalla. Ilosaaren suurin ja oikeastaan ainoa valituksen aihe on jo muutaman vuoden ajan ollut päälavan naurettavan alhaiset desibelirajoitukset. Motörheadin yksi viehätys on helvetillinen äänenvoimakkuus, mutta jos päälavan äänentoisto on mitoitettu muutaman tuhannen hengen yleisölle ja paikalla on väkeä yli 20000, niin homma menee ihan pelleilyksi. Päälavan bändeistä ei tämän takia oikein saanut mitään irti tänäkään vuonna. Asiasta päättävä taho voisi lopettaa nipottamisen.
Perjantain klubit telttalavoilla jäivät valitettavasti tänä vuonna kokonaan väliin. Erityisesti harmitti J. Karjalaisen missaaminen, vaikka herra tuli nähtyä vain viikkoa aiemmin Ruisrokissa. Aamuyöllä soitettu mahtavan valoshow´n avittama keikka oli kuulemma ollut maagista yhteensoiton ja karisman juhlaa.
Lauantai alkoi Sue-teltassa Pertti Kurikan Nimipäivien räkäpunkin tahtiin. Bändin jätkillä alkaa olla lavalla kunnon rokkitähtimeininki. Laulaja Kari Aalto poseerasi ilman paitaa kuristaen itseään vähän väliä mikkipiuhalla. Kitaristi Kurikalta ei tällä kertaa kuultu tuttua kirosanatulvaa joka biisin välissä. Muutamassa vuodessa bändi on saanut melkoisen annoksen lisävarmuutta esiintymiseensä. Orkesterin kaikki keikat ovat rankoista laulunaiheista huolimatta hyväntuulisia tapahtumia. Paikalta poistui reilun puolen tunnin vedon jälkeen vain hymyileviä ihmisiä.
Minä ja Ville Ahosen Mia-levy on yksi tämän vuoden hienoimpia kotimaisia julkaisuja. Viimeksi pari vuotta sitten Ilosaaressa sunnuntain ensimmäisenä esiintyjänä soittanut bändi onnistui voittamaan hissuttelullaan krapulaisen yleisön puolelleen. Bändi on ehdottomasti parhaimmillaan klubikeikalla, mutta ihmeen hyvin se toimi myös nyt jättimäisessä tähtiteltassa soittaessaan. Lauantai-iltapäivän nousuhumalainen festarikansa jaksoi jälleen keskittyä haastavaan taiderockiin.
Sue-teltassa tunnin verran yhtä ja samaa instrumentaalibiisiä putkeen jumittanut jenkkiläinen Pelican oli herkkua orkesterin tuotannon tunteville. Noviisille bändin post-rockin hienous aukesi oikeastaan vasta myöhemmin levyjä kuunnellessa.
Amerikkalaisen folkrock-laulajatar Lissien muutaman vuoden takainen debyyttilevy ei ollut mikään niin ihmeellinen esitys kuin sen saamat arviot väittivät. Tähtiteltan neito bändeineen otti kuitenkin suvereenisti haltuunsa. Edes harmilliset tekniset ongelmat eivät onnistuneet pilaamaan keikkaa. Lissie sekoitti keskenään näppärästi poppia, kantria ja folkia. Ei mitään maailman omaperäisintä musiikkia, mutta livenä vallan mieluisaa kuultavaa.
Samalla lavalla esiintynyt brittiläinen Hot Chip vastasi lauantain parhaista tanssibileistä. Bändin musiikin soittamiseen riittäisi pari ukkoa ja läppäriä, mutta lavalla oli piristävästi kunnon kööri soittajia. Hot Chipin New Order-pastissit soundasivat paremmalta kuin mitä New Order nykyään itse. Orkesterin kappaleista uupui livenä kuitenkin dynamiikka ja sitä kautta myös sielu. Show oli kuitenkin genressään perhanan näyttävä.
Kaikille on jo varmaan tullut selväksi kuinka kova livebändi Nightwish on Floor Jansenin toimiessa laulajana. Amatsoni on samaan aikaan uhkaava ja seksikäs, ja suoriutuu kaikista kappaleista kunnialla. Karismaa naisessa on enemmän kuin kahdessa edellisessä keulakuvassa yhteensä. Pommeja ja pyroja tuttuun tyyliin tarjonneen keikan pilasi kuitenkin jo aiemmin mainittu päälavan kasettimankka-äänentoisto. Vähän matkaa miksauskopin takana keikkaa katsoessa ihmisten puhe peitti musiikin alleen ja fantasiametalli jäi vain taustapihinäksi. Kauankohan bändi aikoo muuten pantata tietoa siitä, että tuleeko Jansenista bändin pysyvä jäsen vai ei. Neito käy kuulemma tällä hetkellä suomen kielen kursseilla. Siitä voi jokainen vetää ihan millaisen johtopäätöksen haluaa.
Sunnuntai alkoi auringonpaisteeseen täydellisesti sopivalla Laineen Kasperin & Palavan kaupungin keikalla. Laine on jo monta vuotta ollut yksi Suomen parhaita pälpätysmusiikin esittäjiä. Rentolavan hiekkarannalla hän ja Palava kaupunki vetivät aivan älyttömän hyväntuulisen ja groovaavan keikan. Laine ottaa sanoituksissaan kantaa, mutta ei tuputa tai sorru paasaamaan. Hän tuo juttunsa julki hauskanpidon kautta, ja ansaitsisi nousta vielä paljon nykyistäkin suurempaan suosioon. Menoa ei haitannut edes hetkellinen pa:n kyykkääminen. Äänentoisto mykistyi täysin, jolloin kaikki muusikot etsivät jonkinlaisen pillin, kilkuttimen, kolkuttimen tai rummun käsiinsä ja jatkoivat musisointia luomuna. Jos juttu oli ennalta suunniteltu, niin ainakin se onnistui näyttämään ja kuulostamaan täysin improvisoidulta.
Las Vegasista kotoisin oleva Imagine Dragons sai nuoremman festivaalikansan innostumaan. Bändin musiikkia on kuvailtu vaihtoehtorockin ja mahtipontisen stadionrockin sekoitukseksi. Ilmeisesti moisen sekasikiön on tarkoitus kuulostaa lähinnä yltiöpateettiselta Sunrise Avenuelta. Suomessakin runsaasti radiosoittoa saaneen bändin musa on juuri sinne radioaalloille suunnattua. Laulaja hoilasi joka helvetin biisissä ”wu-huu-huu ja woo-oo-oo” ja silloin kun hän lauloi jotain muuta, niin taustastemmat menivät ”wuu-huu-huu ja woo-oo”. Melkoinen suoritus saada kuulija raivoihinsa näin yhdentekevällä musiikilla. Se onnistui viimeistään siinä vaiheessa kun bändi päätti raiskata Stand By Me:n. Vierestä keikan jälkeen kuulunut vanhemman kyynisen festarinkävijän kommentti, ”luulin saavani kuvitella lohikäärmeitä, mutta mielikuvituksen käyttö olikin kiellettyä.”, kiteytti keikan hyvin. Tai sitten vanhukset eivät taaskaan ymmärtäneet nuorisomusiikkia.
Squarepusheria on odotettu Suomeen vuosikausia ja mikäs muukaan festari kuin Ilosaari herra Tom Jenkinsonin tänne vihdoin sai soittamaan. Yksi mies, läppäri, bassokitara, vilkkuvat valot ja iso led-seinä. Siinä kaikki ainekset mitä tarvittiin festareiden parhaaseen keikkaan. Squarepusherin breakbeattia, drum and bassia, acid housea, jatsia ja ties mitä muuta yhdistelevä meteli on kuulijasta riippuen joko parasta tai täysin sietämätöntä. Tanssimusiikki jonka tahtiin on melkein mahdotonta tanssia ja joka vielä vuonna 2013 sai asiaan vihkiytymättömät pakenemaan sankoin joukoin teltasta ulos heti ensimmäisen biisin aikana ei ole vähempää kuin nerokasta. Jenkinsonin ottaessa keikan loppupuolella basson käteensä ei touhua voinut kuin katsoa monttu auki. Virtuoosimainen soittaja sai bassosta irti ääniä joita siitä ei ole totuttu kuulemaan. Keikka ja valoshow olisivat toimineet vielä paremmin jos teltassa olisi ollut vähän pimeämpää. Kitinä on kuitenkin turhaa, Squarepusherin veto oli parasta mitä tänä vuonna on tullut todistettua. Se oli kuin muuntajaan kusemisen musiikillinen vastine. Hyvä esimerkki siitä miten Squarepusherin musiikki joko toimii tai ei, tuli Enstandissa aikoinaan laulaneen Janne Tammisen suusta: ”Tulin sinne lavan taakse ja kuului ihmeellistä surinaa ja vinkunaa – luulin että joku testasi kamojaan, mutta olikin kuulemma keikka menossa. En ymmärtänyt sitä kyllä yhtään.”
Sigur Rós oli monille Ilosaaren pääesiintyjä ja tärkein syy lähteä koko kemuihin. Valitettavasti tähtiteltta oli jo räjähtänyt Squarepuherin toimesta ja omat aivot eivät tällä kertaa naksahtaneet oikeaan asentoon Sigur Rósin hiimailua varten. Hieno soitto, upeat biisit ja mahtava lavashow näyttivät onneksi muille kelpaavan. Keikalta poistui hymyileviä ihmisiä posket märkinä.
Teksti: Aki Lehti ja Mira Tulilahti
Kuvat: Arttu Kokkonen, Tuukka Pakarinen, Aki Lehti, Lauri Hämäläinen
