Pop-kulttuurin välimuisti osa 10/12: Jim Carreyn kuminaama ihastutti ja vihastutti 90-luvulla

Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan osassa X mietitään, miten puhdasverisenä naamanvääntelijänä elokuvakansaa provosoinut Jim Carrey kehittyi yhdeksi sukupolvensa lahjakkaimmista tunteiden tulkeista.

Amerikan Yhdysvaltojen historian huomioon ottaen ei ole minkään valtakunnan ihme, että uuden mantereen tavat ja käytänteet ovat rähmällään kiitollisuudenvelasta entisiin emämaihinsa päin.

Näin on myös huumorin saralla: aina Mark Twainin kielifloretin sivaltelusta ja Ambrose Biercen kyynisestä satiirista on korkeintaan taaperonaskel Bill Shakespearen lauseleikittelyyn ja Lordi Byronin kuivakkaan aristokraattihuumoriin.

”Suokaa anteeksi, arvon neiti, mutta saanen viihdyttää teitä elämänmakuisilla kaskuilla parlamentin alahuoneen edustajien tuoreimmasta solmiomuodista?”

Uuden ajan aamuruskossa Amerikka haki kulttuurillista identiteettiään, mutta oli geopoliittisilla näyttämöillä enemmän tai vähemmän Englannin eksoottinen pikkuveli intiaaneineen ja kultakuumeineen.

Myrskyisän 1900-luvun ensimmäinen puolisko kuitenkin muutti kaiken: Kaksi maailmansotaa, Amerikan talousihme, taloudellinen ja kulttuurinen liberalismi sekä CIA:sta Hollywoodiin ulottunut propagandakoneisto esitteli kansainväliselle näyttämölle omilla jaloillaan seisovan, anteeksipyytelemättömän Amerikan, jonka ei enää tarvinnut hyyrätä huumoriaan kaiken maailman teenhörppijöiltä, ketunpyytäjiltä ja poolonpelaajilta.

1950-luvulla teddyboyt ja sweater girlit herättivät pahennusta kurvailemalla Chevyillään hampurilaisravintoloihin keskustelemaan Elvis Presleyn lanteenlotinasta. James Stewart, Marlon Brando ja John Wayne paistattelivat valkokankailla suosionsa huipulla. Bob Hope, Milton Berle ja Sid Caesar määrittelivät uudelleen huumorin rajoja yhdistelemällä Marx-veljesten puujalkavitsit slapstickiin ja ristiinpukeutumiseen.

Viisikymmenluvun pari- ja kolmekymppisen ulvoivat naurusta kaksin kerroin, mutta puolen vuosisadan perspektiivin takaa tarkasteltuna materiaali jakaa mielipiteet: historiaan perehtyneet voivat löytää Sid Caesarin avautumisista alkulähteitä, mutta muille katselukokemus on kuin Arthur Atkinson -spektaakkeli.

1960- ja 70-lukujen vyöryessä päälle amerikkalainen komedia muuttui kyynisemmäksi, ilkeämmäksi, sisäänpäin kääntyneemmäksi. CIA ja Pentagon johtivat poliisivaltiota, jossa naisia, liberaaleja, mustia ja latinoja sorrettiin. Kommunismin pelko kävi ylikierroksilla, vuosikausia jatkunut paranoia ja hysteria räjähtivät liekkeihin Vietnamissa.

Woody Allen ja Lenny Bruce esittelivät näyttämöille neuroottisen hyperintellektuellin arkkityypin, kun taas Richard Pryor ja George Carlin kanavoivat vihansa periamerikkalaista tekopyhyyttä, rasismia ja sievistelyä kohtaan kymmenien minuuttien vaahtosuisiksi monologeiksi tavalla, joka olisi saanut senaattori Joe McCarthyn siirtymään haudassaan pyörintävaiheesta suoraan linkoukseen.

Iivana vaanii joka kulman takana

Ja viimein kylmän sodan intensiivisimmillä hetkillä, 1970/80-lukujen taitteessa, amerikkalainen huumori puhkesi kukkaan: tuli Saturday Night Live, Jay Leno ja David Letterman. John Belushin kokaiinirään makuinen rappiotaide. Sittemmin perhekomediagenreen hukuttautuneet nuoret nerot Steve Martin, Chevy Chase ja Martin Short.

Poliisiopisto ja Caddyshack venyttivät pikkutuhman kaatuilukomedian rajaviivoja ja Bill Murrayn viisaat, ilmeettömyydessään moni-ilmeiset kasvot olivat kuin rakennettu rahantekotarkoitukseen. Entäpä kaksikymppisen Eddie Murphyn raaka alkuvoima, punaiset pvc-housut, solkikoristeiset nahkahanskat ja hävyttömän epäkorrektit vitsit, joille me tablettiemme takaa nauramme yhä tänä päivänä?

Uuden amerikkalaisen komedian kultavuosina kanadalaisnuorukainen James Eugene ”Jim” Carrey katsoi perheensä 12-tuumaisesta transistoritelevisiosta huokaillen John Belushin ördäystä Saturday Night Livestä. Kaveripiirissään ja perheensä ruokapöydässä Jim tunnettiin taitavana imitaattorina ja tilannekomiikan mestarina, mutta yleisö jäi väkisinkin rajalliseksi high school -pudokkaalle, jonka oli 15-vuotiaana pakko tarttua talonmiehen luuttuun ansaitakseen perheelleen elantoa.

Nuoren Jimin isä oli potkittu vastikään kilometritehtaalle, ja Jimin äiti kärvisteli puolet ajasta sairaalassa saamassa hoitoa krooniseen sairauteensa. Keskittymishäiriö ja masennus verottivat nuoren miehen elämänhalua, ja unelmatyöpaikka burlingtonilaisessa Dofascon terästehtaassa oli kaukainen haave. Perhekin joutui sulloutumaan isän pakettiautoon asumaan, kun valuutta riitti hädin tuskin aamumuroihin.

Saadakseen arkeensa edes häivähdyksen päivänpaistetta päätti Jim Carrey suunnata torontolaiselle Yuk Yuk -komediaklubille testatakseen huumorinsa terävyyttä, mutta sallimuksen perkele ei hymyillyt sielläkään: vastaanotto oli kerrassaan hyytävä.

Parin kouluunpaluuyrityksen ja hanttihommien välillä sukkuloidessaan Jim keskittyi taitojensa hiomiseen ja vakuutti lopulta Sammy Davis JR. -imitaatiollaan koomikkolegenda Rodney Dangerfieldin, joka otti nuoren Jimin siipiensä suojiin. Eipä aikaakaan, kun avoimessa mikissä taitojaan hionut Jim löysi tiensä New Yorkin, Las Vegasin ja Los Angelesin komediaklubeille.

Rodney Dangerfield on kunnostautunut myös hypnoottis-magneettisen katseen MM-kisoissa

AIDS-hysterian, ydinaseuhan, thatcherismin, reaganismin ja perestroikan värittämän 1980-luvun ajan Carrey esiintyi lukuisissa elokuvapikkurooleissa, kävi ammentamassa raivoa hylkäämisen tunteesta Saturday Night Liven koekuvauksissa ja sai pääroolin The Duck Factory -komediasarjasta, jonka taru jäi yhden tuotantokauden mittaiseksi.

Vuosien varrella Carreyn repertuaari laajeni, ja ennen pitkää underground-talentin imitaatiokykyihin ihastunut yleisö närkästyi hänen päätöksestään suuntautua lihallisemman, stereotyyppipohjaisen stand upin pariin. Intiaanit kuitenkin ymmärsivät: esimerkiksi tuleva eturivin komediaohjaaja Judd Apatow kävi yhteistyöhön Carreyn kanssa ja pahamaineisen Wayansin veljeskatraan edustaja Damon kiinnitti Jimin The Living Color -sketsisarjan vetonaulaksi.

Kanadan tundralta Kaliforniaan seetripuiden varjoihin asettunut Carrey sai tuta tähtihetkensä koittavan, kun käsikirjoittaja Jack Bernstein ja elokuvatuottaja Bob Israel pääsivät todistamaan hänen live-esiintymistään. Bernsteinin ja Israelin työstämä komediakäsikirjoitus eläimiin erikoistuneesta salapoliisista Ace Venturasta oli vellonut tuotantolimbossa jo vuosikaudet oikean pääosanesittäjän puutteessa.

Carrey löi Bernsteinin ja Israelin kanssa kättä päälle pääosaroolistaan, mutta ei mieltynyt tuoreimpaan käsikirjoitusvedokseen, jonka komiikka oli konservatiivista ja nokkelan sanailevaa Vaaleanpunainen Pantteri -sarjan tapaan. Carrey asetti ehdokseen, että saisi käsikirjoittaa Venturan roolin ja useat elokuvan avainkohtauksista uudelleen, johon Bernstein ja Israel pitkin hampain myöntyivät.

Ja voimme sanoa Carreyn vuodattaneen Ace Venturan hahmossa kankaalle kaikki patoutumansa, mörkönsä ja perkeleensä kertaheitolla – Venturan lihallinen, räkää tihkuva, huulia vääntelevä, suolikaasuja ja touhutippoja ympäristöönsä kylvävä myöhempien aikojen Jack Lemmon -karikatyyri takoi Carreyn nimen kuuden tuuman rautanauloilla maailmanlaajuisen elokuvayleisön tajuntaan.

P. G. Wodehousen painajainen

Kriitikot työnsivät Ace Ventura – Lemmikkidekkari -elokuvan yksissä tuumin lankulta syvänteeseen ja varmuuden vuoksi kiskoivat sen vielä parin kerran kölin ali ja sitoivat sen laivan perämoottoriin. Elokuva oli heidän mielestään sekstinen, transfobinen, homofobinen ja kertakaikkisen typerä, ja Carrey uutena tähtenä vastenmielinen ja toistaitoinen lahjattomuus, jonka pyllistely heidän mukaansa naurattaisi korkeintaan kymmenvuotiaita.

Ace Ventura – Lemmikkidekkarin 12-vuotiaana nähneenä voin samaistua kriitikoiden asemaan paremmin kuin hyvin. Simpsonit oli vielä verrattain kesy perhekomedia, Bill Hicksin nimen tunsi lähinnä keskimääräistä valveutuneempi alakulttuuriväki.

Vaikka Poliisiopisto ja Griswold-elokuvat eivät suoranaisesti olleet älyllistä komediaviihdettä, ne noudattivat tiettyjä kirjoittamattomia hyvän maun rajoja ja viittasivat esimerkiksi muutamiin lihallisiin toimintoihin lähinnä ruudun ulkopuolella tapahtuvina teoreettisina mahdollisuuksina (esittelemistään tisseistä huolimatta).

(Tissit)

Ace Ventura merkitsi komedian historiassa jättiharppausta, jossa aikuiset äijät taantuivat kertaheitolla tokaluokkalaisen tasolle repimällä väsymykseen asti huumoria navan, reisien ja polvitaipeiden seutuvilta. Aikuiskatsojan ensimmäinen reaktio oli tyrmistys, toinen närkästys – kunnes kenties kolmannella katsomiskerralla, jos sellaista koskaan tuli, hän koki soveliaaksi nauraa.

Ja mitä Carreyhin tuli, hän nauroi Ace Ventura – Lemmikkidekkarin lipputuloilla koko matkan pankkiin: minibudjetilla kokoon taiteltu sympaattinen komedia nettosi maailmanlaajuisesti 107 miljoonaa dollaria ja poiki pikavauhtia jatko-osan, joka ihan kriitikoiden kiusaksi nimettiin otsakkeella Ace Ventura II: Kun luonto kutsuu.

Ace Venturan äkkimenestys ja Carreyn suvereeni kyky jakaa vastaanottajat rakastajiin tai vihaajiin herätti Hollywood-studiot, jotka alkoivat postittaa komedian uudelle kansainväliselle supertähdelle lukemattomia käsikirjoituksia.

Ace Venturan kakkososan lisäksi Carrey suostui tuikkimaan tähtenä kahdessa elokuvassa, joista leivottiin sittemmin tulevaisuuden klassikkoja: erilainen supersankarieepos The Mask – Naamio sekä hyvän maun rajaviivoja entistäkin kauemmas umpikorpeen siirtänyt Nuija ja tosinuija.

Dark Horse Comics -yhtiön sarjakuviin lukeutuva The Mask kertoi tarinan ujosta ja syrjäänvetäytyvästä pankkivirkailija Stanley Ipkissistä, joka muinaisen naamion löydettyään muuntuu fyysikan laeille piutpaut antavaksi maaniseksi taikatempuntekijäksi ja ilveilijäksi, Naamioksi.

Hengästyttävän akrobaattinen ja joka solullaan roolilleen omistautunut Carrey onnistui elokuvan menestyksen myötä saamaan jopa muutamat perinteisen komedian ystävät puolelleen ja sulattamaan poikkeuksetta vahaksi lapsikatsojat. Elokuva poiki lippuluukuilla muhkeat 351 miljoonaa dollaria.

Pekkaa pahemmaksi ei jäänyt klassisempi komedia Nuija ja tosinuija, joka kiikutti tuotantojengin ja levittäjien kassaan 247 miljoonaa dollaria. Jos The Mask toimi Carreyn käyntikorttina lihallisena, joka suuntaan taipuvaisena modernina koomikkona, oli Nuija ja tosinuija perinteisempi idioottikomedia yleisölle, jolle John Candyn ja Leslie Nielsenin antimet olivat aikansa eläneitä ja liian kesyjä.

Kuten Ace Venturan tapauksessa, monet oman aikansa intellektuellit ovat lähes kahden vuosikymmenen jälkeen myöntäneet suhtautuvansa Nuijaan ja tosinuijaan sympatialla – toki pääasiassa verrattuna esimerkiksi Superbadin ja Scary Movien kaltaisiin jumalanpilkka- ja sukurutsakarnevaaleihin, joihin verrattuna Ace Ventura on eturivissä rinkelileteissään jokaiseen kansankynttilän kysymykseen hymyillen vastaava kympin tyttö.

Köyhän kanadalaispojan nousu maailmanmaineeseen oli rakettimainen, ja täysosumien seuratessa toinen toisiaan ei mikään enää pidätellyt häntä. Ennen kuin Joel Schumacher raiskasi Tim Burtonin mallikkaasti käyntiin pyöräyttämän Batman-elokuvasarjan Batman & Robin -kalkkunallaan, Carrey varasti shown Arvuuttajan roolissa sarjan kolmannessa osassa Batman Forever.

Vaikka Batman Forever oli sarjan goottilaisiin ykkös- ja kakkososiin verrattuna harmiton ja karamellinväreinen räjähdysrymistely, Carreyn tulkinta superrikollisesta yhdisti 1960-luvun Batman-sarjan Frank Gorshinin kikattelevan riukuliini-Arvuuttajan Ace Venturan ja Naamion kehonkieleen. Lopputulos ei ollut suoraan verrannollinen Tim Burtonin ohjaamien Batman-elokuvien psykoottisiin, moniongelmaisiin superrikollisiin, vaan sen sijaan Carrey oli Arvuuttajana kuin ihmiskehoon valjastettu luomisvoima, joka vaatimalla vaati katsojien katseita osakseen.

Batman Foreverin repiessä viikkorahat teinien taskuista Carrey vastasi myös uransa suurimmasta mind-fuckista tuomalla Ben Stillerin ja Judd Apatown kanssa juonimansa pikimustan komedian Sähköputkimiehen elokuvateatterilevitykseen.

Sähköputkimiehen näytökset olivat kenelle tahansa valveutuneemmalle katsojalle osoitus Carreyn piilevistä kyvyistä. Ace Venturan ja Nuijan ja Tosinuijan henkistä ilottelua saapumaan katsonut, popcornvoisulalla valeltu lauantaiyleisö alkoi nauraa valmiiksi Carreyn esittämän Ernie ”Chip” Douglasin saapuessa valkokankaalle.

Carrey hämäsi yleisöä esittämällä heti elokuvan alkajaisiksi pari huvittavaa maneeria ja antamalla katsojakunnan tuudittautua syvään uneen, kunnes noin puolen tunnin kuluttua salintäyteiselle katsomolle alkoi valjeta, että ei saatana, eihän tässä ole mitään hauskaa.

Carrey, Stiller ja Apatow järjestivät komediallisen täystyrmäyksen tarjoilemalla yleisölleen mustanpuhuvan valistusfilmin massamedian aiheuttamasta apatiasta ja psykopatiasta, keulakuvanaan epä-älyllisyydestään syytetty Carrey, jonka rooli OCD-oireisesta hylkiöstä on elokuvahistorian osuvimpia.

Sähköputkimiestä tänä päivänä katsoessa katsoja saattaa saada madaltuneiden odotustensa ansiosta jo muutamat makoisat naurut ja ennen kaikkea hän voi tunnustaa elokuvan ansiot herättelijänä ja yhteiskunnallisena satiirina.

Mutta tiedoksi niille, jotka eivät nähneet elokuvaa sen ilmestymisen aikoihin: kuvitelkaa, jos Gianna Michaels olisi Piranha 3D:ssa vilahtanut ensiksi parin sekunnin ajan yläosattomissa, ja sen jälkeen hän olisi näytellyt loppuelokuvan ajan seksuaalisen väkivallan uhrien tukiryhmässä kokemuksistaan tilittävää raukkaparkaa. Tuo oli Carrey Sähköputkimiehessä.

Sainpahan tekosyyn liittää tänne Gianna Michaelsin kuvan

Ace Venturaan ja muihin Carreyn esittämiin suosikkihahmoihin ihastuneet Hubba Bubba -kuplien poksauttelijat ja colanryystäjät saivat jo seuraavana talvena lisää odottamaansa hattaraviihdettä, kun Universal Picturesin tuottama rahanlypsykomedia Valehtelija, valehtelija johdatti Carreyn perinteisten hyvän mielen perhekomedioiden piiriin.

Jim Carreyn karismalla alkuteksteistä loppuhuipennukseen ratsastava Valehtelija, Valehtelija esiintyi ennen kaikkea keskivertokatsojalle kesympänä kuin Ace Ventura tai Nuija ja Tosinuija. Carrey väänteli turpaansa, piti hassuja ääniä, kaatuili ja törmäili toki vanhaan tapaan, mutta ei enää samalla tavoin kaasu pohjassa kuin läpimurtoelokuvissaan. Aikuiskatsojan näkökulmasta elokuva oli kuitenkin Disneyn jauhelihatehtaan liukuhihnakamaa, jonka kiinnostavinta antia oli sen lopputekstien aikana pyörinyt mokakimara (katsokaa erityisesti Carreyn kanssanäyttelijän letkautus kohdassa 2:08):

Valehtelija, valehtelijan voittokulun myötä Carrey oli kolmessa vuodessa nostanut pari elokuvatuotantoyhtiötä taloudelliseen loistoon, koulinut itsestään tuotemerkin, ansainnut kymmeniä miljoonia dollareita ja saanut – ainakin vähemmän kultivoituneen elokuvaväen puheissa – osakseen suitsutuksia 1960-luvulla syntyneiden sukupolven kaikkein lahjakkaimpana koomikkona.

Ace Venturan, Nuija ja tosinuijan ja Valehtelija, valehtelijan jälkeen Carrey olisi voinut hyvällä syyllä nitoa narrinhatun päähänsä ikiajoiksi ja keskittyä tekemään geneerisen kermakakkukomedian toisensa jälkeen valmiiksi joulumarkkinoille, mutta viimeistään 1990-luvun kulkeutuessa kohti loppuaan Carrey laati taistelusuunnitelman, jonka onnistuessa hän voisi voittaa vihaajansa puolelleen.

Uusiseelantilainen käsikirjoittaja Andrew Nicol oli jo vuosien ajan kaavaillut kankaille tummansävyistä sci-fi-trillerielokuvaa miehestä, joka elää reality-sarjan tyylisessä panoptikonissa sitä itse tietämättään. Kun Carrey kiinnitettiin The Truman Show -nimellä kulkeneen elokuvan päähenkilön Truman Burbankin rooliin, käsikirjoitusta alettiin työstää koomisemmaksi ja valoisammaksi.

The Truman Showta markkinoitiin hyvän mielen perhekomediana, mutta kuin Sähköputkimiehen kanssa pari vuotta aiemmin, fasadi johti harhaan: elokuvan ensimmäisen noin neljänkymmenen minuutin toilailun jälkeen Carrey kiteyttää päähenkilön eksistentiaalisen kriisin roolisuoritukseensa niin vahvasti, että skeptisempikin katsoja laskee suojakilpensä.

The Truman Show tahkosi lippuluukuilla 264 miljoonaa dollaria, sai puolelleen niin kriitikot kuin laajemmankin katsojakunnan ja hiljensi kertaheitolla pahat kielet, joiden mielestä Carrey oli kuin koira, joka osasi vain yhden tempun.

Viimeistään Golden Globe -palkintoa kannatellessaan Carrey ymmärsi nousseensa kertayrittämällä vakavasti otettavien näyttelijöiden kastiin. Tai, carreylaisittain ilmaistuna: ”Tämän jälkeen minulla tulee olemaan hankaluuksia puhua omasta pyllystäni.”

The Truman Show’n menestyksen myötä Carreysta kehkeytyi viimein se kulttuuri-ikoni, jona hänet tunnetaan tänä päivänä.

Nyt, yli 15 vuotta myöhemmin, Carrey on yhä edelleen se perhe-elokuvien vakiokasvo, joka osaa hauskuuttaa lapsia Grinchin tai Herra Popperin roolissa tai tuoda keskinkertaiseen käsikirjoitukseen tai tylsään konseptiin erityisosaamisellaan lisäsäväyksen, kuten vaikka Taalat taskuun, Dick & Jane osoittaa.

Vakavammalla osastolla The Truman Show oli puolestaan kaikkea muuta kuin tähdenlento. Andy Kaufman -elämäkertaelokuva The Man on the Moon oli Carreylta kirurgisen tarkka avaus edesmenneen koomikkoneron elämästä ja teoista. Kate Winsletin kanssa duetoitua Tahratonta mieltä on kiitelty jo kymmenen vuoden ajan Carreyn taiteellisesti korkeatasoisimpana elokuvana.

Tahraton mieli loistaa yhä edelleen Carreyn kirjavasta elokuvatuotannosta edukseen jäävuoren huippuna, mutta vetreä viisikymppinen ei ole jäänyt sammaloitumaan. Joku voisi syyttää Carreyta vanhoilla vitseillä ratsastamisesta, mutta kun jatkokertomus Lloyd Christmasin ja Harry Dunnen seikkailuista tulee kahden viikon päästä ensi-iltaan, tulen olemaan makuupussin, retkikeittimen ja makkipakin kanssa ensimmäisenä lippujonossa kuulemassa, että olisin saanut piletit kouraan pienemmällä vaivalla myös verkosta…

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoisromaani Isipappabluesilmestyi syyskuun alussa.

Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:

Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli
Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä
Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa
Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain
Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket
Pop-kulttuurin välimuisti osa 6/12: Kun Music TV oli vielä musiikki-TV
Pop-kulttuurin välimuisti osa 7/2014: Kun Mutanttininjakilpikonnat saapuivat Suomeen
Pop-kulttuurin välimuisti osa 8/12: K-18!!!
Pop-kulttuurin välimuisti osa 9/12: Tim Burton – Mies, joka teki goottilaisesta mainstreamia