Pop-kulttuurin välimuisti osa 11/12: Kun popin kuningas Michael Jackson sekosi
Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarja on edennyt toiseksi viimeiseen osaansa, jossa ruoditaan Michael Jacksonin vääjäämätöntä matkaa popin kuninkuudesta pöpilään.
Kovin väärässä ei ole se kulttuurintutkija, joka Michael Joseph Jacksonia kuvaillessaan liittää häneen laatusanat ”Sodanjälkeisen maailman suurin viihdetaiteilija”.
Vuonna 1989 Elizabeth Taylor popularisoi Jacksonin tutuksi tulleen kutsumanimen ”Popin Kuningas”, eikä luonnehdinnassa ollut vähääkään ylimääräistä: vaikka 1980-luku esitteli Music TV-sukupolvelle samaa sukupolvea edustaneet pop-musiikin uranuurtajat, Madonnan ja Princen, oli Jacksonin saama huomio aivan omaa luokkaansa.
Kuva otettu ennen vuoden 1981 Motown Awardsien attentaattiyritystä.
Lähes jokaisella 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyneellä länsimaisella ihmisellä, joka ei varttunut Porissa Mamba-fanien keskuudessa, on oma Michael Jackson -tarinansa kerrottavanaan. Omani ajoittuu vuoteen 1992, jolloin YLE TV2 televisioi Jacksonin Dangerous-kiertueen Bukarestin keikan kokonaisuudessaan.
Michael Jackson Live in Bucharest: The…by florianlica
Kun Jackson hyppää videon 25. sekunnin kohdalla ilotulitteen paukkeessa keskelle lavaa, romanialaisyleisön odottava, kiihkeä huuto voimistuu kuurouttavaksi ja yleisö tuijottaa estradin korkeuksiin kuin itse Herra Sebaot nelistäisi sotahevosellaan pilven päältä käyrä miekka kädessään erottamaan jyvät akanoista ja mustat lampaat valkeista.
Kyllä, 34-vuotiaalla Popin Kuninkaalla oli yllään kultaisesta foliopaperista askarrellut tangat, joiden uumeniin sullotut nyytit muljahtelivat irstaasti tanssahtelun lomassa. Voimme hyvällä omallatunnolla väittää, että Jacksonin lavasaapastelu ja mussolinimainen viitonta olivat oireita pahanlaisesta megalomaniasta.
Ymmärrän joka ikistä, joka alkaa potea sokeritautiin viittaavia oireita, kun Will You Be There -kappaleen aikana lavalle laskeutuu enkeli, joka sulkee teepussiviisauksia jakavan ja kyyneliä poskipäiltään pyyhkivän Jacksonin hellään syleilyynsä ennen nousuaan kirkkauksiin.
Kaikesta tästä huolimatta maailmassa ei ollut ketään, joka saattoi väittää, etteikö Jackson olisi ollut sukupolvensa ääni, suora Elviksen ja The Beatlesin manttelinperijä; jäljittelemätön multipersoona ja pioneeri, jonka tähteysjunan perävaloja saattoivat kilpailijat vain katsella kateellisina sumuverhon takaa.
Eli ihan turha pullikoida, Donny Osmond.
Kolmikymppisenä Jackson oli polkenut kimaltelevan tanssikenkänsä niin syvälle amerikkalaisen Walk of Famen sementtiin, että miehen ansioluettelo kuulosti Disneyn tuottaman hyvän mielen perhe-elokuvan synopsikselta.
Suurperheen lapsi nousee psykopaatti-isän tuutoroinnissa teollisuuskaupungin slummista lapsitähdeksi, löytää oman äänensä ja kouliutuu maailman ylivoimaisesti suosituimmaksi artistiksi. Hän tekee poikkitaiteellista yhteistyötä Quincy Jonesin, Diana Rossin, John Landisin, Francis Ford Coppolan ja George Lucasin kaltaisten artistien kanssa.
Viimein, vuonna 1983, julkaistuaan vuosikymmenen kenties tärkeimmän albumin Jackson nousee lavalle levy-yhtiö Motownin 25-vuotisjuhlissa ja esittää hittikimaran, jota on sittemmin verrattu The Beatlesin ensiesiintymiseen Ed Sullivan Show’ssa, ja josta musiikkitoimittajat yhä tänä päivänä kertovat lapsenlapsilleen.
Ikään kuin neljä huippusuosittua ja pop-musiikin klassikoiden joukkoon jo ilmestymispäivinään nimettyjä sooloalbumia, musiikkivideotaiteen sääntöjen ja mahdollisuuksien täydellinen uudelleenmäärittäminen sekä asema pop-taivaan väkevimpänä jumalhahmona eivät olisi riittäneet, Jackson syyti taskustaan miljoonia ja taas miljoonia taistellakseen nälänhätää, AIDS:ia ja vähemmistöjen syrjäytymistä vastaan.
Eikä tämä verkkoesseesarja olisi täydellinen ilman jatkuvia viittauksia kylmään sotaan: Neuvostoliittokin sai oman Jackson-hetkensä vuonna 1989, jolloin Jacksonin tähdittämää Pepsi-mainosta ihailtiin Neuvostoliiton valtiollisella televisiokanavalla Leningradista Vladivostokiin – ensimmäisenä länsimaisena artistina koskaan.
Balsamoidun muumion lisäksi kuvassa Vladimir Lenin.
Menestyksen auringon kylväessä säteitään Popin Kuninkaan tallaamalle polulle oli taivaanrantaan kuitenkin ilmestynyt kaikessa hiljaisuudessa tummanpuhuvia pilviä.
Vielä Off the Wall– ja Thriller -albumien julkaisun aikaan amerikkalainen sensaatiolehdistö oli pääasiassa kiinnostunut Jacksonin naisseikkailuista, mutta Thriller- ja Bad -albumien välisen tauon aikana paparazzit olivat ehtineet huomata, kuinka maailman suurimman poptähden iho tuntui vaalenevan hallitsemattomasti samalla, kun hänen afrokampauksensa suoristui latinalaispiiskaksi.
Dangerous-albumin ilmestyessä transformaatio oli edennyt niin, että entinen musta diskotähti muistutti egyptiläistä olympiavoimistelijaa.
Evoluution nopea eteneminen hämmensi jopa hardcore-fanit.
Muitakin hämmentäviä merkkejä oli ilmassa. Kymmenen vuoden aikana ”Jackon” nenä kapeni merkittävästi, hänen poskipäänsä muuttuivat terävämmiksi ja hänen leukaansa ilmestyi kauneuskuoppa kuin tyhjästä.
Kuin medialle kettuillakseen Jackson laski omaksi huvikseen liikkeelle huhuja, joiden mukaan hän taisteli ikääntymistä vastaan nukkumalla happikaapissa ja maksoi miljoonia dollareita ostaakseen elefanttimies Joseph Merrickin luut. Pilkka iskeytyi kuitenkin omaan nilkkaan, kun vallan vahtikoirat alkoivat julkaista lööpeissään sensuroimatta kaikki huhut, joita hevosmiesten tietotoimisto syyti ilmoille Jacksonin yksityiselämästä.
Ei sillä, että Jacksonin hienovarainen itseironia olisi ollut kovin harkittua. Huhujen velloessa kuumimmillaan Popin Kuningas loksautteli leukoja esimerkiksi hankkimalla itsellensä Bubbles-nimisen leikkisimpanssin ja rakennuttamalla 17 miljoonalla dollarilla Kalifornian Santa Yneziin oman toivetalonsa, jonka alueelle hän rakennutti muun muassa oman huvipuiston, elokuvateatterin ja kotieläintarhan.
Siispä Vesa Keskisen luonnehtiminen Suomen Michael Jacksoniksi ei ole väärin.
Dangerous-kiertueen jälkeen, vuonna 1993, Jackson tahtoi omasta aloitteestaan leikata huhuilta siivet. Siispä hän suostui aikansa tunnetuimman talk show -juontajan Oprah Winfreyn haastatteluun. Mainoskatkoineen lähes puolentoista tunnin pituisessa psykodraamassa Jackson laski kilpensä ja avautui vaikeasta lapsuudestaan, väkivaltaisesta isästään ja menetetystä lapsuudestaan.
Jackson myönsi Oprahille käyneensä nenä- ja leukaleikkauksissa sekä kärsineensä vakavasta pigmenttihäiriöstä, jota turvautuminen peitevoiteisiin pahensi entisestään. Hän kertoi kärsivänsä alakuloisuudesta ja showbisneksessä mukana olevien toimijoiden kaksinaamaisuudesta ja myönsi viihtyvänsä paremmin lasten kuin aikuisten kanssa, koska lapset edustivat hänelle jotain turmeltumatonta ja puhdasta; lapset ”eivät tuomitse sinua, he tahtovat olla ystäviäsi.”
Oprah-haastattelun jälkeen amerikkalaisyleisö söi Jacksonin kädestä ja Dangerous palasi listakärkeen viikkojen tauon jälkeen. Onnelliset kuukaudet loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun Jacksonin tuttavapiiriin vuotta aiemmin ajautunut Evan Chandler räjäytti pommin: Jackson oli hänen kertomansa mukaan ahdistellut seksuaalisesti hänen 13-vuotiasta poikaansa Jordania.
Yksin Kotona -tähti Macaulay Culkin katosi samoihin aikoihin mystisesti julkisuudesta.
Loppuvuosi 1993 ja vuoden 1994 alkupuolisko edustivat Jacksonille kiirastulta. Kohutoimittajat iskivät telttojensa kiilat Neverland Ranchin porteille, poliisit suorittivat hänen kodissaan perinpohjaisen etsinnän ja suorittivat hänelle täydellisen ruumiintarkastuksen.
Evan Chandler jälkikasvuineen ei koskaan kyennyt todistamaan Jacksonin syyllisyyttä, mutta mylly pyöri pyörimistään. Turvauduttuaan tarpeeksi pitkään uni-, kipu- ja depressiolääkkeiden apuun Jackson lakkasi syömästä. Vuoden kestänyt prosessi päättyi viimein kohtuulliseen sovitteluratkaisuun: Chandlerit luopuivat syytteestä saatuaan vaatimattoman 22 miljoonan dollarin hyvityksen.
Myrskyn laannuttua tuhot kävivät ilmiselviksi. Jackson oli suuren yleisön silmissä peruuttamattomasti ällöttävä, omituinen perverssi, jonka siirappiset sulosävelet lasten viattomuudesta kalskahtivat korvaan aivan erilaisilta kuin ennen.
Jordan Chandler -jupakka ei ollut ehtinyt kunnolla edes laantua ennen kuin Jackson hankki lehdille lisää spekuloitavaa solmimalla pika-avioliiton Elvis Presleyn tyttären Lisa Marie Presleyn kanssa.
Enemmistö mediankuluttajista piti Jackson-Presley-liittoa valkopesuna ja Jacksonin epätoivoisena yrityksenä kohentaa julkisuuskuvaansa hyväksikäyttöjupakan jälkeen – eikä Jackson onnistunut vakuuttamaan suurta yleisöä antaessaan antamissaan haastatteluissa kuin vaivihkaa ymmärtää, kuinka kovasti hän tuoreen nuorikkonsa kanssa oikein jörniikään.
…ei, Michael. Ei.
Dangerous-albumista tuntui kuluneen pieni iäisyys, kun Jacksonin taustalla toiminut markkinointikoneisto kertoi Popin Kuninkaan palaavan listoille suurempana ja kauniimpana kuin koskaan.
Tuloillaan olevan HIStory-albumin mainoskampanjaa ryyditti oikein peittelemätön lapasesta lähtemisen meininki. Levyn ”teaser trailer” esitteli katsojille jonkinlaisen dystooppisen Jackmenistanin, jonka kaduilla Kansan Vapautusarmeijan sotisopiin pukeutuneen, punaisia lippuja kantavat sotilaat saattoivat hopeaiseen rintapanssariin ja Ray-Baneihin sonnustautuneen Jacksonin keskusaukiolle, joka toi mieleen lähinnä Albert Speerin kunnianhimoiset visiot Berliinin varalta.
Minuutteja kestävän falloksennostatuksen jälkeen aukion ilmatila täyttyi helikopterista, jotka paljastivat monikymmenmetrisen Turkmenbashi-henkisen Michael Jackson -patsaan väkijoukolle, joka puhkesi psykoottiseen kirkunaan nähdessään idolinsa kohoavan korkeuksiin.
Kiitos, Popin Kuningas, että olet inkarnoitunut maan päälle vuodattamaan neroutesi jumalaista nektaria kupeillemme! (No pun intended.)
Edes Kanye Westillä ei olisi pokkaa tuollaiseen.
HIStory: Past, Present and Future -tupla-albumin ilmestyttyä suurelle yleisölle kävi ilmiselväksi, että kyseessä oli Jacksonille jonkinlainen välitilinpäätös.
Cd:n avauslevylle Jackson oli niputtanut soolouransa kattavan hittikimaran ikään kuin osoituksena onnellisesta, viattomasta ajasta, joka oli nyt jäänyt kauaksi taakse. Kahta coverbiisiä lukuun ottamatta tyystin uudesta materiaalista koostunut kakkosalbumi esitteli kuulijoilleen sisäisesti kiehuvan, mustanpuhuvan ja vihaisen Jackon, joka rähisi olevansa kyllästynyt valehtelijoihin, mustamaalaajiin ja kiristäjiin.
Jo kahdesta ensimmäisestä singlelohkaisusta näkyi, että Jacko oli pudonnut syvälle kuluneiden vuosien aikana. Siskonsa Janet Jacksonin kanssa esittämässään Screamissa Jackson tiputti uransa ensimmäisen F-pommin, kun taas rytmitaputuspohjainen They Don’t Care About Us toi esittäjänsä niskaan rasismisyytöksiä lyriikoiden ”Kick me, kike me / jew me, do me” osalta.
Jos Off the Wall oli Jacksonin Figaron häät ja Dangerous hänen Taikahuilunsa, HIStory oli kuin Don Giovanni – raskassoutuinen, mustanpuhuva ja pelottava eepos, jonka yllä värjyi sensaatiomedian Leopold-aave. Ja vaikka Jackson kuinka yritti Charles Chaplinin sanoin levyn lopussa hymyillä, että maailma muuttuisi paremmaksi, ei hymyn surumielisyys jäänyt kenellekään epäselväksi.
HIStory osoitti kerta kaikkiaan, että Jacksonin aika hyväntuulisen diskopopin tai urbaanin new jack swingin lähettiläänä oli ohi. Tilalla oli paljas, psykoanalyyttinen, raaka ja tunteikas tilitys, jonka suojissa entinen ihmelapsi aikuistui ja jätti tanssilattian neonväriset diskotiilet taakseen.
Vuosina 1996–97 Jackson lähti juhlistamaan HIStoryaan yli kahdeksankymmenen konsertin maailmankiertueella. Kiertueen kuluessa Jackson erosi Lisa Mariestaan, avioitui uudelleen, laittoi uuden vaimonsa Debbien kanssa kaksi lasta aluille, julkaisi pääosin remixeistä koostuneen ja laimean vastaanoton saaneen Blood on the Dance Floor -albumin sekä napsi päivittäiseksi ravinnokseen kymmeniä grammoja pillereitä, tabletteja ja nappeja.
Tässä yhteydessä on myös syytä mainita, kuinka elokuussa 1997 Jackson kävi ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään Helsingissä ja esitti kaksi keikkaa ääriään myöten täydelle Helsingin Olympiastadionille. Vastaanotto oli kaksijakoinen: puolet katsojista vilkuili ärtyneinä kelloaan Jackon keskeyttäessä yhtenään suurimmat hittinsä improvisoituun ähinään ja lanteenvatkaukseen, kun taas toiset suhtautuivat kuin konserttitallenteen 40. minuutin kohdalla lavalle saatettu nuori nainen:
HIStory-kiertueen ja Blood on the Dance Floorin jälkeen kävi yhä ilmiselvemmäksi, että Jacksonin loiva alamäki oli jyrkkenemässä vauhdilla. Edessä oli synkkä helvetinnielu, jossa eilispäivän musiikkitähdet W. Axl Rosesta Olivia Newton-Johniin odottivat kollegaansa katkerotuoppien äärellä.
Jacksonin markkinointikoneisto julkaisi kokoelma-albumin toisensa jälkeen ja yritti kaikin keinoin epätoivoisesti löytää erilaisia Michael Jacksonin ripillepääsyn juhlavuosia saadakseen tekosyyn uudelleenmiksata ja -masteroida suojattinsa vanhoja hittejä uusille markkinoille.
Ja kun Jackon elinajan viimeiseksi jäänyt studioalbumi Invincible viimein ilmestyi vuonna 2001, muistettiin se lähinnä siitä, että esituotantovaiheessa Jackson oli lausunut kohteliaat ”ei-kiitokset” Pharrell Williamsille, joka oli tarjonnut tanssipop-hittiään Rock Your Body tälle julkaistavaksi. Sittemminhän Rock Your Body toimi Justin Timberlaken käyntikorttina matkalla soolotähteyteen.
Ei sillä, kyllä You Rock My World:kin oli ihan hyvä biisi. Kai.
Jackson keräsi ympärilleen ensemble-taiteilijajoukkoja toisensa jälkeen ja järjesti ikimuistoisia hyväntekeväisyystempauksia mm. USA:n 9/11-iskujen uhrien auttamiseksi. Media kuitenkin lähinnä keskittyi uutisoimaan, kuinka Jackson kärhämöi Sony-levy-yhtiön kanssa raha-asioista ja roikotti vauvaansa berliiniläisen hotellin ikkunasta.
Erityisen suurta apua ei ollut siitäkään, että Jackson päästi ohjaaja Martin Bashirin lähelleen kuvaamaan Living with Michael Jackson -dokumenttia, jonka tarkoituksena oli luoda kohteestaan maanläheisempi kuva. Dokumentista kiinnostusta poiki lähinnä kohtaus, jossa syöpää sairastanut teinipoika ja Jackson keskustelivat käsi kädessä yöpymisjärjestelyistä pojan Neverland Ranch -visiitin aikana.
Kun dokumentti esitettiin televisiossa, Santa Barbaran piirikunta käynnisti välittömästi rikostutkinnan Jacksonin oletettujen edesottamuksien johdosta. Maassa makaava Jackson oli niin ilmiselvä maali kaiken maailman rienaajille ja kuvainkaatajille, että Jacko-vitsit lakkasivat naurattamasta.
Tuoreen näkökulman jupakkaan toi lähinnä aina yhtä terävä South Park, jonka aihetta käsittelemä kuvaelma leikitteli lähinnä aikuisten Jacksoniin kohdistamilla peloilla ja ennakkoluuloilla sen sijaan, että olisi paisuttanut ”Wacko Jacko”-myyttiä pelkän paisuttelun ilosta.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen edetessä Jackson vapautui kaikista syytteistä, mutta hänen maailmansa oli jo palasina. Neverland Ranch pakkohuutokaupattiin ja Jackson muutti sheikki Abdullahin kutsusta Bahrainiin asumaan.
Entinen Popin Kuningas jatkoi Propofol-, Lorazepam- ja Midazolam -kuurejaan, vältteli julkisuuden valokeilaa ja harvoin lausuntoja antaessaan mumisi jotain ympäripyöreää lasten viattomuudesta, ilosta ja onnellisuudesta.
Viimein vuonna 2008, Thriller-albumin 25-vuotisjuhlien aikaan, Jacksonin tiedottaja ilmoitti Popin Kuninkaan valmistautuvan This Is It -maailmankiertueeseen, joka tulisi olemaan hänen jäähyväisensä ennen lopullista vetäytymistään eläkepäiville.
This Is It -kiertuetta edelsi ennennäkemätön valmistautuminen maailmanluokan spektaakkeliin, joka tulisi jättämään Jacksonin aiemmat maailmankiertueet häpeään. Dokumentaristi Martin Bashir jatkoi jämerää työskentelyään kameran varressa ja ikuisti jälkipolville hetket, joissa Jackson opasti kolme vuosikymmentä nuorempia statistikandidaatteja tanssin saloihin isällisellä, jämerällä otteellaan.
Ja juuri, kun kaikki oli valmista, tapahtui se, mitä oli odotettu jo vuosia.
25. kesäkuuta 2009 Wikipedia meni jumiin, AOL Instant Messenger kaatui ja joka kolmas Twitter-viesti käsitteli yhtä ainoaa aihetta – 50-vuotiaan Popin Kuninkaan ennenaikaista kuolemaa.
Jo kahden vuosikymmenen ajan media-alan pahimpien raadonsyöjien ja perskärpästen uhrina kärsinyt Jackson sai viimeisen leponsa ja hetkessä radio- ja televisiokanavat Yhdysvalloista Kiinaan ja Afrikasta Skandinaviaan soittivat vuorokaudet läpeensä Popin Kuninkaan ikimuistoisimpia lauluja.
Etu-, keski- ja takarivin julkkikset kautta maailman kertoivat omasta suhteestaan Michael Jacksoniin ja suitsuttivat häntä varauksetta kenties suurimmaksi koskaan eläneeksi musiikin monilahjakkuudeksi. Ja kun Mariah Carey, Stevie Wonder, Lionel Richie, Queen Latifah ja muut mustan musiikin uranuurtajat kerääntyivät Jacksonin muistotilaisuuteen sanomaan jättiläiselle viimeiset hyvästinsä, koitti maailmassa kerrankin hetki, jolloin kenelläkään ei ollut hetkeen kielen päällä yhtä ainutta kyynistä ajatusta.
Willykin vain fiilisteli.
Tätä kirjoittaessa Michael Jacksonin kuolemasta on vierähtänyt viisi ja puoli vuotta.
Postuumisti kesällä 2014 julkaistu XSpace-albumi sai innostuneen vastaanoton, ja aiemmin Jacksonia maalitauluaan käyttänyt media on jo puolen vuosikymmenen ajan suhtautunut Jacksoniin kuin pohjanmaalaiset kiitospaitamiehet Mannerheimiin.
Neverland Ranchin öiden tapahtumista voidaan spekuloida hamaan jumalhämärään asti, mutta kenties olennaisempaa on, että Jackson oli kerran vuosisadassa tähän maailmaan inkarnoituva superlahjakkuus, jonka hentoisille hartioille maailman koko paino laskeutui koko voimallaan aina tämän lapsuusvuosista asti.
Jacksonin nauttimasta karvaasta maljasta jäi meille muistoksi kymmeniä unohtumattomia kappaleita, parikymmentä tajuntaa ravistellutta musiikkivideota, aivan liian monta kertaa jolloin yritimme vodkapäissämme tanssia moonwalkia Sedu Koskisen omistaman ravintolan tanssilattialla, sekä – mikä tärkeintä – yksi maailmanhistorian nautittavimmista videopeleistä, joka yksinään oli kerran vuodessa Tervakosken Puuhamaan luukulle maksettavan 35 markan arvoinen.
Lepää rauhassa, Michael. Onneksi meillä on aina levysi.
Michael Jackson verkossa:
Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoisromaani Isipappablues ilmestyi syyskuun alussa.
Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:
Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli
Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä
Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa
Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain
Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket
Pop-kulttuurin välimuisti osa 6/12: Kun Music TV oli vielä musiikki-TV
Pop-kulttuurin välimuisti osa 7/2014: Kun Mutanttininjakilpikonnat saapuivat Suomeen
Pop-kulttuurin välimuisti osa 8/12: K-18!!!
Pop-kulttuurin välimuisti osa 9/12: Tim Burton – Mies, joka teki goottilaisesta mainstreamia
Pop-kulttuurin välimuisti osa 10/12: Jim Carreyn kuminaama ihastutti ja vihastutti 90-luvulla
