Pop-kulttuurin välimuisti osa 9/12: Tim Burton – Mies, joka teki goottilaisesta mainstreamia
Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan yhdeksäs osa ruotii Hollywoodin hullua hatuntekijää, Tim Burtonia, ja kuinka hän teki hirtehisestä valtavirtaa.
Olkoon kyseessä mikä hyvänsä aikakausi, maanosa, valtio, paikkakunta tai kyläpahanen, jotkin koulupelin lainalaisuudet pysyvät vakioina riippumatta aikakaudesta.
Seiskaluokan suosituimmat pojat ovat parikymppisinä kypsiä varhaiseläkkeelle, luokan hiljaiset tytöt astuvat avioliiton satamaan ensimmäisinä. Täyden kympin oppilaat sairastuvat vakavaan depressioon 35-vuotiaina huomattuaan, että maailma ei palkitse moitteettomuutta, vaan höynäyttää hyväuskoista ja nauraa päälle räkäisesti.
Tuskinpa Tellus on myöskään tähän asti kantanut kivisellä maaperällään yhtä ainutta koululuokkaa, jonka takanurkassa ei luuhaisi omissa haaveissaan elävä outolintu, jolle ympäröivä todellisuus on liian vastenmielinen sopeuduttavaksi.
Luonnonlait pätevät Coloradossa asti.
Aikakauden eetoksesta riippuen hän saattaa olla hamppupaitoihin verhoutuva ekohippi, nahkakorsetillaan ja luodinkestävällä pakkelikerroksellaan uskonnonopettajassa närkästystä herättävä goottilolita tai – luoja paratkoon – pahimmassa tapauksessa jopa larppaaja.
Ulkoiset tunnukset ovat tässä kontekstissa sinänsä merkityksettömiä. Olennaista on, että näiden raskaan sarjan angstinkannattajien kasvu aikuisuuteen kestää keskimäärin puolet muita ikätovereita pidempään, ja että he ovat keskimääräistä alttiimpia luhistumaan maailman pahuuden taakan alle.
Tämän viiteryhmän hengissä pysymisen kannalta on ensiksikin olennaista, että heillä on toisensa ja toiseksi, että heillä on aikuisuuden rajan puolen edes joitain esikuvallisia hahmoja, joita kohti he voivat tahoillaan suunnistaa.
Kuten Marski. Marski oli miesten mies.
Kalifornian Burbankin omakotilähiöiden onnelassa takelteli omassa teinituskassaan 1970-luvulla Timothy Walter Burton, entisen baseball-pelaajan ja kissateemaisen matkamuistokaupan omistajan omituinen poikalapsi, joka piti cheerleaderien ja jenkkifutista pelaavien jockien maailmaa luotaantyöntävänä ja uppoutui Roald Dahlin ja Dr. Seussin satuihin sekä Ray Harryhausenin stop motion -tekniikalla toteutettuihin monsterielokuviin.
Kavereiden puutteessa pikku-Tim vietti vapaahetkensä hääräämällä Super 8 -filmikameran parissa ja kuvaamalla koko liudan omia, omituisia hengentuotoksiaan. Tädit taivastelivat, naapurit naureskelivat, vanhemmat häpesivät silmät päästään ja tenava itse kerta kaikkiaan tiesi tekevänsä jotain aidosti merkityksellistä.
No niin, pikakelaus 1980-luvulle.
…Ahh.
1980-luvun ensimmäinen puolisko – eli ne vuodet, jolloin Tim Burton kasvoi myöhäisteini-iästä varhaiseen aikuisuuteen – oli lohduttoman angstista aikaa.
Ronald Reagan teki parhaansa lopettaakseen Jimmy Carterin ajan liennytyspolitiikan simuloimalla ydinsotaa Neuvostoliittoa vastaan, josta Leonid Brezhnev oli kehittänyt Afganistanin sodan alkamisen jälkeen entistäkin jyrkemmän poliisivaltion. Lähi-Idässä kuohui, öljykriisi heilutti pörssikursseja, Iranin shaahi joutui maanpakoon ja Ajatolla Khomeini uhkaili Yhdysvaltoja, tuota ”suurta Saatanaa”, sodalla. Amerikkalaisissa laboratorioissa tiedemiehet törmäsivät ensimmäistä kertaa omituiseen virukseen, joka levisi maan LGBT-väestön keskuudessa. Kukaan ei tiennyt, surmaisiko tauti miljardeja vai vain miljoonia.
Välitön maailmanpalon uhka uhkui 80-luvun populaarikulttuurissa. Alan Moore ennakoi Watchmen-sarjakuvallaan tulevaa ydinsotaa. Prince kehotti kansalaisia tanssimaan kuin olisi vuosi 1999, koska pian kaikki kuitenkin tuhoutuisi. Lapsetkaan eivät saaneet olla rauhassa – maailmanpolitiikan masentamat animaattorit kanavoivat pääkopastaan Tumman Kristallin ja Labyrintin kaltaisia lastenelokuvia, jotka kierouttivat erään aikakauden lapset lopullisesti.
Maailman edetessä kriisistä kriisiin nuori Tim Burton omistautui piirtämisen ja animoinnin jalojen taitojen opiskeluun Santa Claran taideinstituutissa ja eteni jo 19-vuotiaana valtavan, ylikansallisen viihdejättiläisen, Walt Disney Productionsin leipiin kisällinä.
Samassa, kun Burton raapusteli luonnoksia Topin ja Tessun ja Tronin kaltaisiin elokuviin, hän keskittyi vapaa-ajallaan omiin hämäräperäisiin projekteihinsa, kuten Vincent-lyhytelokuvaan, jossa seitsenvuotias poika haaveili olevansa Hammer-kauhuelokuvalegenda Vincent Price, sekä vielä hämmentävämpään Frankenweenieen, jossa pikkupoika herätti auton alle jääneen lemmikkikoiransa henkiin klassiseen Victor Frankenstein -tyyliin.
Parikymppisen Burtonin aivoitukset olivat liikaa Disney-yhtiölle, joka suomi kisällinsä piirrosjälkeä liian omintakeiseksi ja väitti Burtonin kirjoittamien synopsisten olevan yksinkertaisesti turhan pelottavia lapsikatsojille.
(Aika paksusti sanottu firmalta, joka päästi maailmalle horror- version Ihmemaa Ozista ja lihallisti Paholaisen piirrosmuotoon Hiidenpata-elokuvan Kuningas Hornansarvessa.)
Onni kuitenkin potkaisi Burtonia, joka Disneyn valtakunnasta pihalle lennettyään löysi fanin Paul Reubensissa, huippusuositun Pee-wee Herman -hahmon kehittäjässä. Reubens ja Burton löivät viisaat päänsä yhteen ja kehittelivät kokopitkän Pee-wee’s Big Adventure -elokuvan, joka tuotti pikkubudjetin rainaksi hulppeat 40 miljoonaa dollaria tuottajilleen ja toi Burtonin yhteen myöhempien aikojen hovisäveltäjänsä Danny Elfmanin kanssa.
Paul Reubens joutui tosin myöhemmin oikeuteen julkisesta masturboinnista, mutta se on aivan oma tarinansa.
Geffen Film Company ja perinteikäs Warner Bros. Pictures huomasivat tähden alkaneen tuikkia taivaanrannassa ja kierrättivät tukun tuoreita käsikirjoituksia Burtonilla, joka tasoitteli tietä ensimmäiselle ison budjetin elokuvalleen. Michael McDowellin hirtehisellä huumorilla valeltu käsikirjoitus aavepariskunnasta, joka pyrki ”käänteisen manaajan” avulla eroon taloaan asuttavista ihmisistä iski Burtonin silmään, ja näin Beetlejuicena tunnettu projekti sai alkunsa.
Michael Keaton revitteli Betelgeuze-demonin roolissa sielunsa kyllyydestä, Geena Davis ja Alec Baldwin pääsivät näyttämään hauskat puolensa Maitlandin aavepariskunnan roolissa ja Warner Brosin erikoistehosteosasto pinnisteli kekseliäisyytensä äärimmilleen yrittäessään toteuttaa Burtonin eriskummallisia haaveita elokuvalliseen muotoon. Beetlejuicen lipputulomenestys ylitti kaikki odotukset, ja arvostetut kriitikot leimasivat 30- vuotiaan Burtonin käyntikortin klassikoksi jo syntyessään.
Neljännesvuosisadan perspektiivistä tarkasteltuna Beetlejuicea voidaan myös pitää Burtonin tilintekona menneisyytensä kanssa. Burtonin alter egona elokuvassa toimii teinityttö Lydia – Winona Ryderin esittämä mustanpuhuva, synkkä ja sarkastinen nuorukainen, joka on aikuisten näkökulmasta toivottomasti tuuliajolla, mutta joka todellisuudessa on koko elokuvan selväjärkisin hahmo.
Beetlejuice-elokuva onkin kanava, jonka avulla Burton lähettää viestejä kymmenen vuoden takaiselle minälleen. Gootit, roolipelaajat ja glamrokkarit ympäri maailman saattoivat elokuvaa katsoessaan vain nyyhkiä barokkikauluksensa märiksi ja miettiä, kuinka loppujen lopuksi heidän mitään kyseenalaistamattomat, Harry Belafontea kuuntelemat ja Richard Nixonin ulkopolitiikkaa fanittavat republikaanivanhempansa olivat kieroon kasvaneita, ja he itse kaikessa omituisuudessaan edustivat järkeä, logiikkaa ja oikeutta.
Bongaa joukosta HIM-fani.
Beetlejuicen täysosuman myötä Warner Bros antoi vihreää valoa Burtonille, joka oli jo kolmen vuoden ajan haaveillut suosikkisarjakuvansa Batmanin muuntamista valkokangasmuotoon.
Vaikka Batman-sarjakuvat olivat keränneet jo vuosien ajan uskollisen kannattajakunnan ympärilleen, muistot 1960-luvun juustoisesta, kieli poskessa kuvatusta Adam Westin ja Burt Wardin tähdittämästä camp-tv-sarjasta olivat liikaa tuotantoyhtiöille, jotka eivät kerta kaikkiaan uskoneet suuren yleisön syttyvän lepakoksi pukeutuvan neurootikon seikkailuille.
Burtonin tulokulma oli kuitenkin omintakeinen. Hän ei tahtonut tuoda suuren yleisön pällisteltäväksi testosteronia uhkuvaa muskelisankaria, vaan neuroottisen, ihmisten luota vetäytyvän erakon, joka otti asiakseen rankaista Gotham Cityn alamaailmaa kostaakseen omien vanhempiensa vuosien takaisen surmatyön.
Samaan aikaan, kun Batman-elokuvan tuottajat Jon Peters ja Peter Guber väänsivät rystyiset valkoisena kättä Burtonia vastaan elokuvan kulisseissa, Warner Bros valmistautui lanseeraamaan kuoreensa käpertyneen lepakkosankarin tarinan valkokankaalle ennennäkemättömällä markkinointirummutuksella: oli naamiaispukua, Mattelin valmistamaa muovifiguuria, t-paitaa ja shortsia, sarjakuva- ja värityskirjaa, murolaatikkoa ja karamellipusseja.
Auta armias sitä alakouluikäisten lasten vanhempien ällistystä, kun kankaalle vyöryikin hidastempoinen psykoanalyysi, jossa kaksi tutkivaa journalistia yrittävät saada selkoa kartanoonsa eristäytyneen erakon aivoituksista, ja jossa järkensä menettänyt, esimiehensä pettämä Jack Nicholsonin esittämä klovninnaamioinen mafiamies purkaa patoutumiaan pyrkimällä myrkyttämään miljoonakaupungin asukkaat maailman epäkäytännöllisimmällä kemikaalijuonella.
Burton ei kuitenkaan ollut mielestään tuottanut vielä tarpeeksi pettymyksiä lapsi- ja nuorisokatsojille. Batman-elokuvan 400 miljoonan dollarin kansainväliset lipputulot takasivat, että Burbankin outo poika sai istua ohjaajan pallilla myös seuraavassa lepakkofilmatisoinnissa pari vuotta myöhemmin.
Michelle Pfeifferin, Danny DeViton ja Christopher Walkenin liityttyä näyttelijäkastiin Michael Keatonin esittämän Batmanin seuraksi Burton jätti psykoanalyysivaihteen taakseen ja nykäisi lepakkoautonsa kertaheitolla kauhukierroksille kätilöimällä goottilaisen, nihilistisen ja kaikin puolin kieroon kasvaneen supersankarielokuvan ruudulle. Herkimmät joutuivatkin poistumaan kinosta jo alkukohtauksen jälkeen…
…ja ne lapsukaiset, jotka syystä tai toisesta päättivät jäädä elokuvateatteriin katsomaan mitä tuleman pitää, traumatisoituivat loppuiäkseen seuraamalla esimerkiksi Selina Kylen muodonmuutosta Kissanaiseksi tai Pingviinin amatööririnoplastiaa.
Kriitikot ylistivät Batman Returnsin maasta taivaisiin ja kirjoittaja pitää sitä yhä edelleen kaikkien aikojen onnistuneimpana supersankarielokuvana, mutta kaikki eivät olleet yhtä vakuuttuneita: esimerkiksi McDonald’s veti Batman Returns -kylkiäisensä kaupoista koettuaan, että elokuvan sisältö ei vastaa yhtiön arvopohjaa.
McDonald’s kantaa huolta asiakkaidensa hyvinvoinnista.
Vuosien 1989 ja 1992 välisenä aikana Burton nousi Hollywood-ohjaajien joukoissa, jos ei suoranaisesti A-kastiin, niin ainakin Spielbergiä ja Cameronia seuraavalle portaalle. Ensimmäisen Batman-elokuvan menestyksen myötä Warner Bros oli valmis antamaan eksentrikolleen sen verran siimaa, että Burton sai tallennettua kelalle Beetlejuice-henkisen outolintu-tarinan Saksikäsi Edward.
Jälkiviisaana retostellen Saksikäsi Edward oli Burtonille kenties suurin virstanpylväs siihen asti: elokuvan pääroolissa loistaneesta Johnny Deppistä tuli Burtonin hovioudokki, ja elokuvan cameo-roolissa loisti viimeisen roolinsa vetänyt Vincent Price. Jos Beetlejuice oli vielä jossain määrin underground-kamaa, Saksikäsi Edward keräsi taaloja myös mainstream-yleisöltä.
Ja pähkinänkuoressa tarina oli vanhaa, tuttua Burtonia: pelottava friikki, jonka sydän on puhdasta kultaa, yrittää parhaansa mukaan sopeutua pastellinsävyiseen suburbiaan, jonka asukkaat yrittävät Colgate-hymyjensä ja botoxilla siloteltujen poskipäittensä takaa kukin parhaansa mukaan hyötyä hänestä.
Lopulta friikki löytää sukulaissielunsa esikaupunkiparatiisin kasvottomien asukkaiden joukosta, kunnes loputtomien väärinkäsityksen seurauksena hän joutuu palaamaan takaisin asuttamattomille joutomailleen asumaan erakkona.
Henkilökohtaisten elokuvien kimara jatkui Burtonin osalta heti Batman Returnsin jälkeen, jolloin ohjaajavelho tahtoi valistaa kansalaisiaan kertomalla kaikkien aikojen huonoimman elokuvaohjaajan, Edward J. ”Ed” Wood Juniorin, tarinan.
USA:n merijalkaväessä toisen maailmansodan aikaan taistellut Wood oli science fictionin suurkuluttaja, transvestiitti ja amatöörielokuvaaja, joka tiesi, miltä uuden sukupolven kauhuelokuvan tulisi näyttää, ja omistautui tinkimättömästi omalle visiolleen. Väliäkö sillä, että hänen käsikirjoituksensa olivat myötähävettävää jargonia, elokuvien lavasteet tussilla väritettyä pahvia ja kaatopaikoilta löydettyä rihkamaa sekä näyttelijät toistaitoisia, humalassa tai molempia.
B-luokan science fictionin ja kauhun parissa kasvanut Burton suhtautui kuitenkin Woodin tarinaan ironian sijaan rakkaudella, ja veljet, minkä elokuvan hän rakkaudentyöllään kankaalle tuotti!
Johnny Depp pääsi irrottelemaan nimiroolissa täysin sylinterein, Bill Murray ja Martin Landau tekivät unohtumattomat sivuroolit Ed Woodin uskottuina ystävinä. Burtonin pitkäaikainen elämänkumppani Lisa Marie elähtäneenä vampyyrimorsiamena, Jeffrey Jones Woodin kalkkunaelokuvien esipuhujana, nuori Sarah Jessica Parker ojentamassa angorapuuhkaansa taipumuksensa myöntäneelle miehelleen – henkilökuvaelokuvilla on usein vaarana sortua kohdehenkilöä nuoleskeleviksi monoliiteiksi, mutta Ed Wood onnistui välttämään kaikki lajityyppinsä sudenkuopat.
Vähän kuin… no joo.
Pisteeksi i:n päälle kultaisen 1990- luvun alkupuoliskon onnistumisilleen Burton hurmasi myös animaation ystävät tuottamalla ja kirjoittamalla Henry Selickin ohjauksessa syntyneen stop motion -animaatioelokuvan Painajainen ennen joulua, jossa mustanpuhuvan Halloween-maan kuningas, Luuranko-Jack, kyllästyy rooliinsa ja pyrkii Joulupukiksi Joulupukin paikalle.
Painajainen ennen joulua oli Burtonille jälleen yksi uusi taidonnäyte: hän osoitti hallitsevansa suvereenisti myös animaation ja musikaalin maailman tuottamalla elokuvan, joka pelotti ja kiehtoi lapsia sekä sai aikuiskatsojat istumaan elokuvateatterin penkeissä hengähtämättä. Elokuvan faniksi tunnustautui mm. shokkirokkari Marilyn Manson, joka vuosikymmen myöhemmin sovitti sen ääniraidan avauskappaleen sähkökitaralle.
Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että vuoteen 1995 mennessä Tim Burton oli – jo alle nelikymppisenä – pelannut korttinsa sen verran hyvin, että enää mikään ei suistaisi häntä Hollywoodista. Hyvänä verrokkina toimikoon M. Night Shyamalan, joka läpimurto, Kuudes aisti, nosti hänet sen verran tehokkaasti pinnalle, että hän saa yhä tänä päivänä kätilöidä suuren budjetin floppeja toisensa perään.
Huuto-oksennus.
Vuonna 1996 ilmestynyt Mars Hyökkää! oli retrohenkinen hupailu ja kumarrus Burtonin lapsuudenlukemiston suuntaan H.G. Wells -hengessä, kun taas ennen vuosituhannen vaihdetta julkaistu Sleepy Hollow suoraviivainen, sinänsä omassa genressään puolensa pitävä kauhutoimintahupailu, jossa ensimmäistä kertaa Burtonin ohjaushistoriassa alkoi olla laskelmoinnin ja riskien välttämisen tuntua.
Vuosituhannen taitteen tällä puolen julkaistu Apinoiden Planeetta -uudelleenfilmatisointi oli Burtonilta kallis floppi, jonka jälkeen kalajuttueepos Big Fish hurmasi niin vanhat kuin uudetkin Burton-fanit. Big Fishin jälkeen Burton kuitenkin jumittui pahasti repeat-moodille: oli kyse sitten Jalista ja suklaatehtaasta, Sweeney Toddista, Liisasta Ihmemaassa tai Dark Shadowsista, tuntui siltä, että Burtonin pyrkimyksenä oli maksimoida laariin satavien dollareiden määrä värväämällä Johnny Depp omituiseksi, silmiään muljauttelevaksi outolinnuksi ja Helena Bonham Carter hänen mielitietykseen lavasteissa, jotka tuntuivat säilyvän samankaltaisina elokuvasta toiseen.
Tänä armon vuonna 2014 on perusteltua luonnehtia Tim Burtonia eräänlaiseksi “goottimaailman Hesburgeriksi” – paneroitua pihviä, majoneesia ja ranskanpullaa yleisölle, joka on jo valmiiksi virittäytynyt tietyille taajuuksille. Periaatteessa on aivan sama, ottaako Burton seuraavaksi käsittelyynsä Hannun ja Kertun, Punahilkan vai Pikku Prinssin – fanit tietävät jo etukäteen, mitä sieltä tulee, ja orientoituvat siihen.
Eikä tämä ole elitistinen arvio: ranskanpullan, pihvin ja majoneesin tarjoilemisessa pikaruokakansalle ei ole sinänsä mitään väärää, jos pikaruokakansa on tyytyväinen siihen, mitä saa. Pidemmällä aikavälillä Burtonin ohjaustyötä seuranneet voivat kuitenkin todeta harmistuneena, kuinka alle nelikymppisenä Burton oli todellinen visionääri, joka teki elokuvia, jollaisia muut eivät vielä runsas vuosikymmen sitten uskaltaneet tehdä.
Puhutaan sitten Christopher NolaninYön Ritari -trilogiasta, David Fincherin Miehet, jotka vihaavat naisia -uudelleensovituksesta, Peter Jacksonin Sormusten herrasta tai Panin labyrintin kaltaisesta latinalaisesta fantasiasta, Burton raivasi omalta osaltaan tietä mustanpuhuvalle mainstream-elokuvalle.
Tänä yhtenäiskulttuurin fragmentoitumisen aikana vanhoja ihanteita testataan tulella yhä uudelleen. Urbaanin musiikin 2010-luvun suurnimet Kanye West, Rihanna, Beyoncé, Lady GaGa ja Jay-Z flirttailevat pimeän maailman kanssa yhtä railakkaasti kuin 1980-luvun hevimörrit aikanaan, ja eturivin näyttelijät Angelina Joliesta Mary-Kate ja Ashley Olseniin pukeutuvat suurgaaloissa surupukuun, koska surupuku on musta.
Joten kun tänä päivänä mietitte, miksi joka toinen yläkoulun pihalla välituntiaan viettävä nuorukainen mutristelee naamaansa ja värjää kulmansa pandarajauksin, muistakaa, että jäljet johtavat Burbankin omakotitaloalueille ja outoon poikaan, joka mieluummin filmasi animaatioelokuviaan kuin heitteli jenkkifutista.
Kirottu Burton.
Tim Burton verkossa:
Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoisromaani Isipappablues ilmestyi syyskuun alussa.
Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:
Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli
Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä
Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa
Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain
Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket
Pop-kulttuurin välimuisti osa 6/12: Kun Music TV oli vielä musiikki-TV
Pop-kulttuurin välimuisti osa 7/2014: Kun Mutanttininjakilpikonnat saapuivat Suomeen
