Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain

Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan neljäs osa muistuttaa, kuinka Chris Carterin luoma televisiosarja ”The X-Files” toi ufomöröt, merimonsterit ja hammajaiset kirjaston parapsykologiahyllystä koko kansan tietoisuuteen.

”The truth is out there”, ”Paranormal activity”, ”Government denies knowledge.”

Näillä salamyhkäisillä saatesanoilla MTV3 toivotti vuosien ajan tiistai-illan trillerinnälkäiset televisiontapittajat vastaanottimien ääreen.

”Salaisten Kansioiden” – alkuperäiseltä nimeltään ”The X-Files” – häkellyttävä kansansuosio 1990-luvun Suomessa oli jopa hienoinen yllätys siihen nähden, miten ylimalkaisesti spiritismiin, kuukivihoitoihin sun muuhun iridologiaan kotomaassamme suhtauduttiin lamavuosien jälkimainingeissa, ainakin verrattuna kuluvan vuosituhannen ominaispiirteeksi muodostuneeseen Pick ’N’ Mix -hengellisyyteen.

Tottahan toki Twin Peaks ja The Outer Limits olivat kovia sanoja jo ennen X-Filesia ja ilman muuta intiaanipiireissä höpistiin Tunguskan räjähdyksestä, rinnakkaisulottuvuuksista ja ”pienistä harmaista”, mutta faktat faktoina – hämmentäjäpiirien äänekkäin puhetorvi oli tämännäköinen äijä, ja silloin asiat eivät ole kovin hyvin:

Avaisitko oven tämännäköiselle jätkälle?

Viimeinen päivä tammikuuta 1995 Maikkari esitteli suomalaisyleisölle USA:n liittovaltion agentit, Fox Mulderin ja Dana Scullyn. Mulder oli esimiestensä epäsuosioon joutunut salaisen palvelun asiamies, joka kiitokseksi vuosien myyräntöistä joutui FBI:n kellariloukkoon tutkimaan niin kutsuttuja ”X-arkistoja” – ratkaisemattomia tapauksia, joihin liittyivät leimallisesti USA:n rajaseutujen pikkukylät, hampaattomat ja järkiheitot kylähullut sekä jonkin yliluonnollisen väitetty läsnäolo.

Pitääkseen huolen siitä, ettei Mulder käyttäisi koko J. Edgar Hoover Buildingin vuosibudjettia juoksennellessaan virvatulien perässä syrjäisissä intiaanireservaateissa määräsi FBI järki-ihmisenä tunnetun nuoren fysiikan tohtorin Dana Scullyn työpariksi ”Huuhaa-Mulderille”. Scullyn tehtävä oli toppuutella vanhempaa työkumppaniaan liiallisten ylilyöntien sattuessa kohdalle ja puhumaan tälle järkeä aina kierrosten käydessä turhan suuriksi.

(Katsojan kannalta tietysti yhtä lailla olennaista oli seurata Mulderin ja Scullyn välille vähitellen kietoutuvaa seksuaalista jännitettä ja arvailla, josko kaksikko pääsisi viimein seuraavassa jaksossa jörnimään.)

Ainakin he jörnivät minun mielikuvituksessani.

Niin Mulder kuin Scullykin taitoivat kuivan huumorin, sarkasmin ja loogisen päättelyn salat, mutta siinä missä Scully oli ankaran fundamentalistinen skeptikko, Mulderille ei tuottanut vaikeuksia uskoa rämehirviöihin ja suuriin muinaisiin tilanteen niin vaatiessa.

Sarjan ensimmäisen tuotantokauden parhaimmat hetket olivatkin niitä, joissa Mulder pyyhki haitarinsa kerta toisensa jälkeen tieteelliseen metodiin ja kylmään logiikkaan samalla, kun Scully yritti peittää sisäisen hajoamisensa pokerinaamansa taakse.

Uuden työparinsa aivoituksia kuunnellessaan Scullylle selvisi lopulta, miten ulkoavaruuden olioista oli tullut Mulderille päähänpinttymä: Fox Mulderin Samantha-sisko oli aikanaan kadonnut jäljettömiin selittämättömän valoilmiön myötä.

Samantha Mulderin tapaus onkin tietyllä tapaa The X-Filesin punainen lanka: yrittäessään päästä selville siskonsa kohtalosta Mulder vähitellen, pala palalta varmistui siitä, että on todellakin olemassa jokin korkeampi totuus yliluonnollisten – tai maan ulkopuolisten – voimien vaikutusvallasta maapallolla, ja että samalla jokin korkeampi taho yrittää pimittää tietoa maan pulliaisilta.

Karkeasti jaotellen joka kolmas jakso kuljetti X-Filesin varsinaista juonta taas hivenen pidemmälle, kun taas kaksi välijaksoa keskittyivät ”viikon hirvitys”-periaatteen tyyliin kuvaamaan, kuinka Mulder ja Scully juoksentelivat pitkin poikin USA:n pikkukaupunkeja – joista kukin näytti häkellyttävän paljon Vancouverin esikaupunkialueilta – jahtaamassa monenmoisia mörököllejä.

Hirvitysgalleriaan kuuluivat esimerkiksi ihmismaksaa hamuava kumimies Eugene Victor Tooms, Amerikka-folkloren siipiniekka Jerseyn paholainen, Millikan Countyn järvihirviö ”Big Blue” sekä pennsylvanialaisen tuppukylän sisäsiittoinen tappajaperhe.

(Sarjan fanit eivät ole tosin vielä saavuttaneet konsensusta siitä, onko viimeinen esimerkki täyttä fiktiota vai dokumentti kälviäläisen ydinperheen arjesta.)

Mitä X-Filesin varsinaiseen, pitkäkestoiseen ja mytologiaa seuraavaa juoneen tulee, varsinainen X-Files-kaanon rakentui hitaasti ja pala palalta, ja syykin sille on selvä: sarjan luoja Chris Carter loi henkilöhahmot ja miljöön ensin, ja alkoi vasta sitten rakentaa lennosta pitkäkestoisempaa, syvempää mytologiaa.

Sarjan mytologiajaksojen ja ”viikon hirvitys”-jaksojen välillä oli vain vähänlaisesti eroa. Mytologiajaksot alkoivat usein niin, että Mulder teippasi rähjäisen kaksionsa olohuoneen ikkunaan X-kirjaimen, jonka jälkeen hänen tiedonantajansa – jotka tottelivat nimiä ”Syväkurkku” ja ”X” – toivat hänelle taas hyppysellisen uutta tietoa jostain katalasta, jota korkeammat tahot nyt juonittelevat.

On vielä hämärän peitossa, miten Linda Lovelace lopulta päätyi USA:n liittovaltion leipiin.

Sarjan alettua pyöriä isommilla kierroksilla Carter istui aloilleen ja kehitteli sarjan mytologian hamaan loppuun asti. Muutaman tuotantokauden kuluessa katsojalle ilmeni, että planeettamme alkuperäisasukkaat joutuivat jättämään Telluksen edellisen jääkauden koittaessa, mutta jäivät tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä vuosituhansien ajan – mitä nyt välillä joku heistä saattoi ajaa ufoaluksensa lasolpäissään kaktusta päin synnyttäen Roswellin tapauksen kaltaisia kalabaliikkeja.

Pudasjärven ufotapausta unohtamatta.

Harmaiden eminenssien ja korkeiden virkamiesten muodostama ”Syndikaatti” oli saanut vihiä muukalaisten suunnitelmista ja solminut heidän kanssaan sopimuksen, jonka mukaan pieni osa ihmiskunnasta saisi jäädä henkiin niin kauan, kuin Syndikaatti onnistuisi salaamaan muukalaisten olemassaolon ja pyrkisi samalla luomaan ihmis-muukalais-orjarodun, joka olisi valmis ottamaan ufo-ölliäiset kuuliaisesti vastaan kaukaisena vuonna 2012.

Sarjan edetessä yli kuudennen ja seitsemännen tuotantokautensa ilmiö alkoi kuitenkin paisua hallitsemattomaksi ja keskivertokatsoja joutui ponnistelemaan harmaat aivosolunsa pullistumispisteeseen pysyäkseen perässä siitä, kuka salaili mitä ja keneltäkin.

Lisäksi käsikirjoittajilla oli rasittava tapa leikkiä mytologiajaksojen tempolla niin, että 40 minuutin ”alustuksen” myötä kaikki oleellinen tapahtui konekivääritulella viiden minuutin aikana päättyen yleensä siihen, kuinka jokin oleellinen salaisuus jäi Mulderin kuulematta mustiin pukeutuneiden miesten väliintulon, hämärästä kantautuneen pistoolinpamauksen tai preerian yli lipuneen ufoaluksen aiheuttaman hämmennyksen vuoksi.

Mainittu tehokeino toimi kuin häkä vielä 90-luvulla, mutta tänä tuotantokausiboxien ja Netflixin aikakaudella, jolloin ahmimme televisiosarjoja maratontahdissa, nostalgianjanoinen katsoja saattaa vain kiemurrella turhautuneisuudesta (”Mikä v**** siinä on, että tuonkin tiedonantajan oli pakko toistaa seitsemän kertaa Mulderille kysymys ’Oletko varma, että haluat tietää?’ ja delata sen jälkeen kesken avainlauseen!”)

Toki sarjan suosion huipulla julkaistu kokopitkä elokuva X-Files: Taistelu Tulevaisuudesta onnistui tässä suhteessa merkittävästi paremmin – ellei jopa täydellisesti. Raina kestää vielä tänä päivänä vertailun genrensä helmiin.

Myös on syytä korostaa, että The X-Filesiä ei sovi vertailla The Wireen, Breaking Badiin, Lostiin, Game of Thronesiin tai muihin tämän vuosituhannen spektaakkelisarjoihin – etenkin, koska Breaking Badin luoja Vince Gilligan kertoi ottaneensa jotakuinkin kaiken oppinsa X-Filesiltä.

Ennen kaikkea The X-Files määritteli uudelleen televisiosarjan tarinankerrontaformaatin. Sen sijaan, että sarja olisi kuin ilmatiivis kupla, joka leijuisi tyhjiössä, jaksot voisivat linkittyä toisiinsa ja henkilöhahmot kehittyä sarjan vanhetessa niin, että jokainen jakso olisi uusi osa mytologiaa, yhtä lailla itsenäinen kuin osa kokonaisuuttakin.

Amerikkalaisen televisioviihteen kaanoniin sarja pääsi jo niinkin aikaisin kuin tammikuussa 1997, kun Simpsonit omisti kokonaisen jakson X-Files-teemalle. Tuskin olen ainoa, joka jäi pohtimaan, mistä Homer Simpson ja Fox Mulder olisivat puhuneet Moen kapakassa.

Sarjan pitkittyessä ja juonen alkaessa kompastella omiin umpisolmuihinsa alkoivat sarjan vakituiskatsojat – hardcore-filestejä lukuun ottamatta – vaihtaa sarjan uusiin suosikkeihin. Kun sarjan kahdeksannella tuotantokaudella ikiseksikkäät David Duchovny ja Gillian Anderson korvattiin T-1000:lla ja West Wingin Elizabeth Westinillä, lopun tiedettiin olevan lähellä.

Niille, jotka vielä seurasivat jaksoa, Robert Patrick ja Westin hoitivat leiviskänsä moitteettomasti ja tekivät hahmoistaan aidosti uskottavat, mutta satunnaisyleisön mielestä heidän tehtävänsä oli epäinhimillinen: vaihtaa lennosta 1990-luvun suosituimman jännityssarjan kaksi megatähteä samalla, kun sarja yritti epätoivoisesti saada lisää tuulta purjeisiinsa.

(Sitä paitsi T-1000:n ja Elizabeth Westinin hässiminen ei ole lähellekään yhtä kihelmöivä ajatus kuin Mulder ja Scully puuhissa.)

Jo pari vuotta myöhemmin sarjan luoja Chris Carter totesi, että X-Filesin mytologia oli kahdeksannen tuotantokauden paikkeilla käynyt liian monimutkaisesti. Lisäksi sarjan kirjoittajat myönsivät auliisti puristaneensa alienisalaliitto-teemasta viimeisetkin tipat.

Suuren loppupamauksen sijaan X-Files ikään kuin hiipui hiljaa tyhjiin niin, että uskollisimmat fanit käänsivät katseensa mieluummin alkupään jaksoihin kuin jäivät odottamaan sarjalle jatkoa. Vääjäämätön kuiviinvuotaminen ei tokikaan estänyt sarjan tekijöitä puristamasta kivestä vettä vielä seitsemän vuotta myöhemmin X-Files: usko koetuksella -elokuvalla, jonka mainosjuliste on painettu Oxford English Dictionaryyn hakusanan ”MITÄ V***A TE LUUPÄÄT OIKEIN TEETTE?” -kysymyslauseen kohdalle.

Kyseisen elokuvan kaltaisen ruumiinhäpäisyn sijaan elokuvayleisö olisi saanut enemmän vastinetta rahoilleen katsomalla tätä Gillian Andersonin cyberpunk-pornopuhelinmainosta kaksi tuntia putkeen:

Mutta mitä The X-Files oikeastaan merkitsi aikakautensa kasvateille; niille lapsille, teineille ja parikymppisille, jotka olivat liian nuoria verratakseen ysärisarjoja Hill Street Bluesiin, Miami Viceen ja Dallasiin, joista pari vuotta vanhemmat jaksoivat heittää hetulaa loputtomiin?

Fox Mulder teki pikkutakki-farkut-yhdistelmästä seksikkään, Dana Scullyn hahmon olemassaolo oli mannaa cheerleader-bimbojen vierellä pitkään kalvenneille koulumenestyjätytöille.

Suurin osakkeiden arvonnousu kävi toteen pitkätukkaisten flanellipaitanörttien tapauksessa: Fox Mulderin liittolaiset, oman spin off -sarjansakin saanut The Lone Gunmen -ryhmä spekuloi tietokonekammioidensa hämärissä USA:n viranomaisten tietomurroista, suurvaltojen masinoimista salamurhista ja uudesta maailmanjärjestyksestä.

Heruuks?

Jos surffitukkaiset lätkäjätkät saattoivatkin toisinaan kolhaista lukionörttejä tarpeettoman kovaa matkallaan kielistudiosta kuntosalille, nörtit löysivät voimaa toisistaan: jos maailman tämän hetken suosituimman televisiosarjan kiinnostavimmat sivuhahmot vaikuttavat meiltä kahdenkymmenen vuoden päästä, miksi välittäisimme Hoki-Ossien jakamista luunapeista?

Ufotarinoista pitävät ujot, hiljaiset pojat eivät enää joutuneet jemmaamaan Mystiikan maailma -kirjojaan Suosikki-lehtien kansien väliin. Pandoran lippaan avautuessa julkinen keskustelu täyttyi Skepsis Ry:n kauhuksi huuhaasta ja humpuukista.

Mitä vapaamuurarit tekivätkään temppeleissään? Salailiko Vatikaani kirjastoissaan jotain? Yrittikö Euroopan Unioni ujuttaa mikrosiruimplantin kaikkien kansalaistensa ihon alle? Tekikö Antikristus tuloaan, räpylöikö Loch Nessin pinnan alla pöllämystynyt plesiosaurus?

Mitä olivat nuo salaperäiset sinisiin pukeutuneet olennot, jotka välkyttelivät sinisiä valojaan naapurin Arskalle hänen palattuaan kapakasta kotiin neljältä sunnuntain vastaisena yönä?

Alieniargumentti käy vastaukseksi kaikkeen.

Käsi kädessä The X-Filesin suosion kasvun kanssa kulki myös internet-piuhojen leviäminen ympäri Suomen.

En voi tarpeeksi korostaa, kuinka mieleenpainuvia nuo lukiovuosien ilta- ja yöhetket olivatkaan: kello lähenee puoltayötä, vanhemmat nukkuvat yläkerrassa, kaapelimodeemin yhdistämisääni kuulostaa siltä kuin rottapesue runnottaisiin sirkkelinterän läpi.

Netscape Navigator käynnistyy nykien, Altavistan hakukone raksuttaa ruudulle tuhatkunta tulosta hakusanoilla ”UFO government conspiracy”. Vain muutamassa kymmenessä sekunnissa ruudulle lävähtää rakeinen, ylivalottunut kuva mahdollisesta harmaan humanoidin ruumiinavauksesta.

Mielikuvitus käy ylikierroksilla: perhana, ovatko ne sittenkin täällä, tarkkailevatko ne meitä paraikaa? Mark Snown säveltämät aaveulvonnat kaikuvat korvissa, kun lukiolaispoika kiertyy yhä syvemmälle salaliittoteorioiden verkkoon, Jolt Colan kofeiini pitää rattaat ryskymässä, eikä tuutilulla ota tullakseen vielä aamuneljältäkään.

Kiss.fm:n chat-huoneissa samanmieliset löytävät toisensa: Mulder83 ja DanaScully84 eivät välttämättä näyttäneet esikuviltaan, mutta tärkeintä on ajatus – minkälainen se unelmien mielitietty parinsadan kilometrin päässä voisi olla.

Aina voi toivoa.

Lähestulkoon tuntemattomuudesta kansainväliseen valokeilaan astellut Fox Mulder -näyttelijä David Duchovny muistettiin ennen X-Files-rooliaan lähinnä transvestiittiroolistaan Twin Peaksissa.

Foxin salattu menneisyys.

Maailmantähtien tuikkivaan joukkoon ponnahdettuaan Duchovny paistatteli vuosien ajan X-Files-suosionsa huipulla, kunnes hänelle tarjoutui mahdollisuus hypätä Californication-televisiosarjassa jo toisen kerran urallaan lakonisen seksiaddiktin rooliin.

Tuskinpa sekään oli sattumaa, että Duchovny haki apua seksiriippuvuuteensa yksityisklinikalta kesällä 2008, kaksi vuotta Californicationin kuvausten alkamisen jälkeen.

Parikymppisenä Dana Scullyn rooliin valittu Gillian Anderson on pysytellyt kansainvälisessä mediassa seksisymbolina myös X-Filesin jälkeisinä vuosina. Anderson on myös osoittanut olevansa paljon muuta kuin yhden roolin ihme – televisio- ja elokuvaesiintymisiensä lisäksi hän on mm. dubannut Prinsessa Mononokea englanniksi sekä esittänyt tiedostavia, kantaaottavia vaginamonologeja New Yorkin Westside Theatressa yhdessä Susan Sarandonin, Kate Winsletin ja Mary McDonnellin kanssa.

En unohtanut sinua listalta, Hannele Lauri.

X-Files saneli myös useampien oman aikakautensa trillerielokuvien muotokielen. Onnistuneimpia esimerkkejä on rikollisen aliarvostettu Richard Gere -trilleri Mothman Prophecies, joka onnistui sarjan hengen vangitsemisessa paremmin kuin emosarja itse viimeisinä tuotantokausinaan.

Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin on tietyn ikäpolven kahvikeskusteluissa tuiki tavallista kuulla X-Filesin tunnussävel vihellystulkintana, kun jotain hämmentävää ja salaperäistä on tapahtunut. Eräänlainen versio ikimuistoisesta tunnarista on päätynyt jopa varsin tuoreen brittiläisen epookkisarjan introon.

Ja siinä, missä 90-luvun puolivälissä ufoista ja salaliittoteorioista jaksoivat innostua lähinnä kokkolalaiset lukiolaispojat flanellipaidoissaan, nykyisin jopa eturivin räppärit sylkevät ”säälittä Erich von Dänikenistä” ja nykyaikaisen brittipopin suuriin nimiin kuuluvat kitarasankarit puhuvat julkisuudessa WTC-salaliitosta.

(Ai niin, X-Filesin Lone Gunmen -ryhmä spekuloi kaapatuilla lentokoneilla tehdyllä terrori-iskulla jo puolisen vuotta ennen syyskuun 11. päivää 2001. Ne jätkät osasivat hommansa.)

Hengen ja tiedon messut, horoskoopit, salaperäiset valoilmiöt taivahilla, innostunut supina Nevadan Alue 51:n ympärillä ja kryptozoologia ovat yhä useamman täyspäisenkin ihmisen ajanvietettä ja nettimeemit pitävät huolen siitä, että vanhat legendat ilmestyvät uusissa muodoissa hämmentämään seuraavia sukupolvia.

Tietenkin on hyvä kysymys, miksi Ogopogo, menninkäiset, maahiset, näkit ja virvatulet – etiäisistä puhumattakaan – yhä edelleen pulpahtelevat keskustelunaiheiksi Richard Dawkinsin kiusaksi, vaikka ihmisten yleisen koulutustason nousu, kehittyneissä maissa tapahtuva uskonnon vaikutusvallan heikkeneminen sekä tieteellisen metodin miljoonat käytännön sovellutukset kielisivät kehityksen etenevän toiseen suuntaan?

No, itselläni teorioita moiseen on kaksi.

No niin, tohtori puhuu.

Ensiksikin myytti on niin piilotajuisena kuin kielellisenäkin rakennelmana käsittämättömän sitkeä ja kykeneväinen taipumaan moneen. Enkeleiden sijaan puhutaan ufoista, ruttotautisten sijaan zombeista ja ihmissuden sijaan puistopolulla vaanii viiksekäs mies ruskeassa poplarissa.

Toinen syy on, että vaikka ihmislapselle ominaisen kummituksen pelon voisi selittää hamaan loppuun asti evoluutiobiologisilla syillä, ihmisen taipumusta esittää ”miksi?”-kysymyksiä ei voi hiljentää loputtomiin yhdelläkään hiukkaskiihdyttimellä, nanomikroskoopilla tai sentrifugilla. Vaikka ”miksi?”-kysymykset ovat kovien tieteiden näkökulmasta epävalideja, niille on aina olemansa oma lokeronsa niin kauan kuin ihminen tahtoo selittää maailmaa tarinan keinoin, olkoon tarina kuinka överiksi vedetty tahansa.

Ja niin kauan laatukirjallisuudelle on kysyntää.

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoiskirja Isipappablues (http://www.intokustannus.fi/kirja/isipappablues/) ilmestyy lokakuussa 2014.

Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:

Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli

Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä

Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa